perjantai 31. heinäkuuta 2015

Valokuvausleirillä Joutsenossa

Tänään päättyi taas Joutsenon taidekesän valokuvauskurssi. Samalla saattoi päättyä yksi osa omaakin historiaani. Tämä oli 16. kerta, kun järjestin tämän leirin - ja luultavasti myös (ainakin toistaiseksi) viimeinen. Olen nimittäin ajatellut, että 16 kertaa on riittävä määrä yhdelle miehelle - välillä voi olla toistenkin vuoro. Ja rehellisemmin sanoen olen ihan tietoisesti päättänyt hankkiutua tämän vuoden aikana eroon suurimmasta osasta kaikkea ylimääräistä tekemistä. Neljän lapsen isälle riittää normaaliarjen pyörittämisessä niin paljon tekemistä, että palkkatyön lisäksi siinä ei enää kauheasti muuta ehdi. Kun kaikki harrasteeni ovat minulle yhtä rakkaita, on ainakin omasta mielestäni reiluinta vähentää niistä kaikista tasapuolisesti - ja se on jo käynyt selväksi, että ainakin jostain on pakko vähentää.

Veijo Kantele kertoo kuvailmaisusta, sommittelusta ja väriopista 27.7.2015
Joutsenon taidekesä on mahtava tapahtumakokonaisuus, joka on vakiinnuttanut paikkansa Etelä-Karjalan taidemaailmassa jo vuosikymmeniä sitten. Se järjestettiin tänä vuonna 43. kerran, ja "suurelle yleisölle" se tarjoaa lukuisten kurssien lisäksi uskomattoman korkeatasoisia konsertteja ja näyttelyitä. Konserteissa on mahdollista kuulla mm.  Erik T. Tawaststjernan (Sibelius-akatemian pianomusiikin professori) kaltaisia maailmantähtiä, kun he opetuksen lisäksi esiintyvät myös itse.

Joutsenon taidekesän valokuvauskurssi järjestettiin nyt 16. kerran. Neljä vuotta (2012-2015) tämä  kurssi on nauttinut myös Suomen kameraseurojen liiton kunniakkaan, perinteisen kesäkurssin asemasta; vuodesta 2010 sitä on kutsuttu myös Saimaan kameraseuran kesäleiriksi (ja tänäkin vuonna kaikki kouluttajat olivat SKS:n jäseniä), ja ensimmäiset 10 vuotta (2000-2009) se käytti liiton nuorisokurssin titteliä. Kaakkois-Suomen Valokuvakeskus on myös osallistunut kurssin järjestelyihin perustamisestaan 2005 lähtien joka vuosi. Ja tänäkin vuonna kurssiin kuului tutustuminen keskuksen ylläpitämän Galleria Pihaton näyttelyyn (esillä Vesa Tyni, Vuoden muotokuvaaja 2015). Voidaan siis hyvin todeta, että toimiva ja monipuolinen yhteistyö on luonut edellytykset onnistuneelle koulutustapahtumalle.

Kurssilaisten ikäjakauma on laaja, ja niin ovat mieluisimmat 
kuvauskohteetkin laajalti edustettuina. ;)
Olen tämän kurssin myötä saanut vuosien mittaan paljon ystäviä ja tuttavia eri puolilta Suomea, ja tarkemmin analysoituna jopa elinikäisiä ystäviä. Kurssilla on nähty virallinen kosinta, ja parinkin kurssilaisen häitä olen myöhemmin ollut todistamassa, jopa kirjaimellisesti. Nuorisokurssilaiset perustivat lisäksi vuonna 2001 oman yhdistyksen ja tapasivat toisiaan monta kertaa vuodessa useamman vuoden ajan (ennen kuin alkoivat perustella perheitä ja remontoida rintamamiestalojaan), ja niihinkin tapahtumiin osallistuin myös itse aktiivisesti.

Minua lukuunottamatta muut kouluttajat ovat vaihdelleet vuosien mittaan, koska pääperiaatteena ainakin nyt "aikuisten kurssin aikana" eli vuodesta 2010 lähtien on ollut se, ettei kurssi kauheasti toistaisi itseään. Suuri osa kurssilaisista ei nimittäin jätä osallistumista yhteen vuoteen, ja eri vuosina on siis ollut oltava eri painopistealueet.

Vuoden 2015 uutuutena tutustuttiin Jarmo Mäntykankaan kuvaushelikoptereihin.
Kurssin ohjelma on kuitenkin aina lyöty lopullisesti lukkoon vasta kurssin aikana, ei missään tapauksessa etukäteen. Tämä on ollut ihan tietoinen valinta. Jos jonkin vuoden kurssilaisia on kiinnostanut pääasiassa valokuvien näyttelylaatuinen tulostus, kehystys ja ripustus, olisi ollut aivan turhaa kirjoittaa etukäteen lukujärjestykseen että torstaina klo 12-14 opiskellaan Adobe Photoshopin tasojen (layer) käyttämistä. :-D

Rennolla otteella


Tommi Kähärä kouluttaa valokuvien tulostamista 1.8.2012
Etukäteen tiedusteltuna joitakin kurssilaisia on ärsyttänyt se, ettei viikko-ohjelmaa ole saatettu lukujärjestyksen muotoon jopa jo ennen kurssia. Ja ettei tiedetä sitä, onko painopiste kenties valaisussa, kuvankäsittelyssä vai tulostuksessa. Vai missä. Yhtenä vuonna mentiin jopa niin pitkälle, että kurssilaiset ihan itse laativat maanantain aikana koko viikon kestävän lukujärjestyksen (jota toimenpidettä en arvostanut yhtään, kun se sitten sitoi porukkaa vähän liikaa). MUTTA jälkikäteen kysyttäessä näitä soraääniä ei sitten ole ollutkaan. Jo ensimmäisenä päivänä saa pienellä yhteisellä tehtävänannolla selville porukan osaamisen, ja yhteisellä esittäytymisellä tietoon pääpainopisteet. Kurssille on ollut tyypillistä myös se, ettei yksittäisten kurssilaisten ole ollut pakko osallistua mihinkään "säännölliseen" ohjelmaan. Jos joku haluaa käyttää kurssiviikon siten, että ottaa tarjonnasta hyväkseen vain täysihoidon ja käyttää aikansa vaikkapa Konnunsuon lintuapajilla tai kiertelemällä Etelä-Karjalan autiotaloja, niin siitä vain! Kurssin aikana nautitut ruuat ovat joka vuosi olleet niin hyviä, että jo niiden takia on kannattanut osallistua.

Muotokuvauskoulutusta 31.7.2012 / Tommi ja Mari Joutjärvi
Joutsenon Taidekesän oma henkilöstö on osaltaan mahdollistanut sen, että nämä leiriviikot ovat olleet niin mahtavia. Jo alusta asti homma on sujunut ilman turhaa byrokratiaa; niin kurssilaiset kuin kouluttajatkin ovat voineet siis keskittyä itse asiaan eli valokuvaukseen.

- Haluamme tästä kurssista elinikäisen yhteistyön, totesi Joutsenon Taidekesän johtaja Leena-Marja Virtanen jo toisen kurssin jälkeen vuonna 2001.

- Annamme sinulle täysin vapaat kädet kurssin kaikkien järjestelyjen suhteen, hän puolestaan totesi viitisen vuotta sitten, kun meinasin mennä toimistoon etukäteen neuvottelemaan... muistaakseni kouluttajien majoitusyksityiskohdista sillä kertaa.

Joutsenon taidekesän valokuvauskurssilaisia Vesa Tynin näyttelyssä 30.7.2015
- Olemme tottuneet luottamaan siihen, että hommat kanssasi sujuvat parhaiten, kun emme niihin liikaa puutu. Mutta ilmoita meille sitten kuitenkin, mitä olet sopinut, että mekin tiedämme.

Nyt Leena-Marja on jäänyt eläkkeelle, ja muutenkin minusta tuntuu, että muutosten tuulet ja uudet toiveet kerääntyvät myös valokuvauskurssin päälle. Tämä on osasyy sille, miksi minun on omasta mielestäni hyvä vetäytyä uudistusten tieltä välillä ihan vain sivustakatsojaksi. Uudelle sukupolvelle on annettava tilaa, kun kehittämishalua kerran on.

Tulevaisuuden suunnittelua


Joutseno valikoitui valokuvauskurssin pitopaikaksi aikoinaan siksi, että tiesin Joutsenon Taidekesän ja Joutsenon opiston entuudestaan. Olin lapsena osallistunut monena vuonna soittokursseille. Nyt kuitenkin alkaa olla takki tyhjä. En sano, ettenkö tätä kurssia lähtisi taas järjestämään jatkossakin, mutta tällä hetkellä (vaimoni) mielipide on se, että nyt on muiden vuoro jatkaa tästä. ;)

Kurssilaiset ja kouluttajat yhteiskuvassa 30.7.2015
Kiitos 2000-2015: Lauri Heino, Mikko Joona, Mari ja Tommi Joutjärvi, Veijo Kantele, Seppo Kiljunen, Raimo Korpela, Anu Kosonen, Tommi Kähärä, Vesa Laitinen, Tommi Laitio, Jarmo Mäntykangas, Ari Nakari, Sami Perttilä, Marita Räsänen, Vesa-Ville Saarinen, Marko Seppälä, Sami Tahko, Ville Tulkki, Juha Turunen, Sofia Virtanen, Tanja Wetterstrand ja Kirmo Wilén! (Jos jonkun nimi jäi puuttumaan, niin nykäiskää hihasta jotta saadaan lisättyä listalle.)

Tulen Joutsenon Taidekesän valokuvauskurssista kirjoittamaan vielä lisääkin, mutta tällä kertaa koetin rajata tekstin päällimmäisiin ajatuksiini. Sitä tukemaan on hyvä lisätä pari Klik-lehdestä lainattua kirjoitusta kurssin alkuvuosilta. "Pari tarkoittaa kolmea" - Tommi Kähärä.


Klik 3/2000
Klik 3/2001
Klik 3/2002



sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ensikosketukseni Johannes-juhliin

Lauantaina 25.7.2015 kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Johannes-juhlissa. Johanneksen-Kososten sukuhaara tunnetaan 1600-luvulta lähtien, ja vasta isäni isoisä August Kosonen oli meidän perheestämme ensimmäinen, joka muutti sieltä pois lähtiessään Viipuriin ansaitsemaan itse oman elantonsa. Ennen sitä August oli asunut lapsuutensa Kaijalan-kylän Alatalossa.

"Iskuryhmämme" saapuu juhlapaikalle, Liedon Loukinaisten koululle.
Johannes-juhlat järjestetään vuorovuosina johannekselaisten evakoiden tärkeimpien sijoituspaikkakuntien välillä, ja niiden järjestäjänä toimii paikkakunnan perinteitä ylläpitävä Johannes-seura ry. Tänä vuonna paikaksi oli vaihtunut Liedon Loukinaisten koulu, koska alkuperäinen juhlapaikka peruuntui yllättäen. Jos ymmärsin oikein, niin tämä koulu toimi tämän juhlan tukikohtana ensimmäistä kertaa. Yllätyksiä ei järjestelyistä silti voinut havaita ainakaan näin maallikon silmin, jopa päin vastoin: kaikki tapahtui niin vahvalla rutiinilla, että ensikertalaisen oli helppo heittäytyä vain virran vietäväksi. Juhlapaikalle oli helppo löytää, ja järjestelyt paikan päällä toimivat erinomaisesti. Opasteita oli juuri sen verran, että kaikki löysivät kylä-, koulupiiri- ja sukukokouksensa; sen sijaan lihasopan, kahvin, riisipiirakoiden yms. hintoja jouduimme vähän etsimään. No - nepä sitten kuulemma kuuluivatkin pääjuhlan pääsylipun hintaan. Ostimme nuo liput siis heti syötyämme.

Ruoka oli hyvää, ja sitä oli tarpeeksi.
Se lihasoppa muuten oli herkullista. Voidaan hyvin todeta, että ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi. Ja jonotusaikakin oli kohtuullinen. Pöytätilaakin järjestyi hetkessä, vaikka oma seurueemme sisälsikin kuusi henkilöä ja ruokailutila oli sinne saapuessamme täynnä. (y)

Valitettavasti tänä vuonna en ehtinyt juhlien alkuun hyvästä tahdosta ja yrityksestä huolimatta, koska lapsieni kanssa viettämäni mökkiviikko vähän venähti loppusiivouksen laajuuden vuoksi. Sen sijaan pukeutumiseen liittynyt ennakkoluulo osoittautui turhaksi. Kotikylällämme Ylämaalla järjestettiin viime kuussa Säkkijärvi-juhlat (Ylämaa kun on vanhaa Säkkijärven aluetta). Siellä juhlavieraat kulkivat pääsääntöisesti puvuissa, ja rinnastaessani nämä juhlat olin sen vuoksi varannut puvun mukaan matkalle myös Johannes-juhlia varten. Mökin siivoamisen jälkeen olin kuitenkin kuumissani, ja kesäloman ansiosta oli partakin ajamatta. Päädyin siis juhliin - sanoisinko - kesäisemmällä ulkoasulla varustettuna. Mutta nämä juhlat osoittautuivatkin kesään sopiviksi - "pukukansa" oli selvässä vähemmistössä. Saatoin siis huokaista helpotuksesta!

Olen tyytyväinen siihen, että kävimme juhlissa. Olen tunnetusti yllytyshullu, ja se on ilmeisesti sukuvika. Johannes-seuran puheenjohtajan Janne Ason yllytyksestä isäni tilasi heti juhlan jälkeen minullekin Johannekselainen-lehden, ja tilaisuuden jälkeen saman lehden toimittaja kävi kuvaamassa pesueeni (koska siihen kuuluivat tilaisuuden selvästi nuorimmat osanottajat). Samalla toimittaja tilasi minulta tämän kirjoituksen, jonka tosin päätin julkaista myös blogissani. En usko, että nämä kaksi julkaisua syövät toisiansa. Hyvin luultavasti näillä ei ole kovinkaan paljon yhteistä lukijakuntaa siitä huolimatta, että aion blogitekstin linkittää myös Facebookin Johannes-ryhmään. Tämän todistaa jo ryhmän pieni koko (68 henkilöä); Johannes-juhlissa kun kuului olleen paikalla 300 vierasta.

1,5-tuntisen pääjuhlan ohjelmassa oli mm. musiikkia, puheita ja palkitsemisia.
Kuvassa pj. Janne Aso (takanaan sihteeri Soile Suomi käsivarren verran) 

luovuttamassa seuran ja liiton mitaleita.
Perinne on kuulemma sellainen, että tämä juhla pidetään vuorovuosin Johanneksen evakoiden tärkeimmillä sijoituspaikkakunnilla Turun seudulla (Kaarina, Lieto, Paimio ja Piikkiö). Ja onhan se ihan oikea perinne, kun jo vuodesta 1950 lähtien on juhlat järjestetty joka vuosi. En kuitenkaan ole vielä ollenkaan varma siitä, lähdenkö mukaan myös ensi vuonna (koska matka kuitenkin on pitkä); vaikka tarjoaahan vierailu Turun-Salon-seudulla aina hyvän tekosyyn vierailla tätieni luona. Mutta en siis kielläkään. Jos jotain haluan kokemuksiini lisätä, niin mahdollisesti osallistuessani ensi vuonna aivan ehdottomasti haluan mukaan myös Kaijalan-kyläkokoukseen.

Sen sijaan osallistumista kotiseuturetkelle ensi kesäkuussa harkitsen jo paljon vakavemmin. Vaikka olenkin kuvaus- ja tutustumismatkoillani yleensä ns. oman tien kulkija, olisi tällaiselle yhteiselle matkalle osallistumisella se etu, että paikalla olisi  ihan oikeita johannekselaisia. Siis sellaisia, jotka joko ovat itse asuneet Johanneksessa tai sitten käyneet siellä vanhempiensa kanssa ja oppineet paikat ja sanaston. Kirjoitettua tietoa kun ei kuitenkaan niin kauheasti ole saatavilla. Verrattuna siis vaikkapa Viipuriin, josta Internet ja kirjat ovat pullollaan kaikkea mahdollista tietoa, nämä pienemmät paikkakunnat eivät ole ollenkaan niin kattavasti dokumentoituja, kylistä (kuten Kaijala) puhumattakaan.


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ensimmäinen "kotiseutumatkani" Johannekseen

Kalastajia (ja heidän kissansa) Itämeren rannalla Johanneksen kirkonkylässä
Isäni teki työnsä puolesta ns. kotiseutumatkoja eläkeläisten  täyttämien bussien mukana joskus 1990-luvulla. Tuohon aikaan en ymmärtänyt yhtään, miksi joku viitsii lähteä katsomaan "ei-mitään" johonkin jossa joskus on ehkä ollut jotain, kun maisemakin on joka tapauksessa muuttunut vuosikymmenien saatossa. Enpä olisi voinut olla pahemmin väärässä. Ehkäpä ikääntyminen on tuonut minulle järkeä päähän tai ainakin kiinnostuksen omia juuriani kohtaan, ja niinpä joudun nyt toteamaan käyneeni tuollaisella matkalla (vihdoin)  itsekin. Ja ihan turistina enkä mitenkään työn puolesta. Ja että aion tehdä näitä reissuja vielä useampiakin.

Kirkonkylää hotelli Lokin ikkunasta nähtynä.
Kävimme alkuviikosta ystäväni Tommi Nummelinin kanssa jälleen kerran valokuvausmatkalla nykyisen rajan takana. Tällä kertaa tutustuimme ensin Johannekseen (nyk. Советский) ja sen Kaijala-nimiseen kylään (nyk. Токарево). Tätä matkaa olin suunnitellut pitkään, ja haaveillut tekeväni jo kolmena edellisenä kesänä. Kun tilaisuus nyt vihdoinkin koitti, niin samalla tutustuimme pintapuolisesti myös muuhunkin osaan eteläistä Karjalan kannasta. Kahden päivän tutustumismatkallamme päädyimme peräti Kronstadtiin saakka.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, on Viipuri minulle hyvin tuttu kaupunki. Sen hotellit myös ovat tulleet tutuiksi. Vain 15 kilometrin välimatkasta huolimatta päädyimme tällä kertaa kuitenkin käyttämään paikallisia palveluja, ja Johanneksen kirkonkylän keskustassa toimiva, suomalaisten sinne rakentama hotelli Lokki toimi majapaikkanamme. Tämän hotellin voidaan todeta olevan ainakin näin turistin silmin koko paikkakunnan keskus; sen seinien sisäpuolelta löytyy yökerhon, ravintolan, baarin ja majoitustilojen lisäksi myös lukuisa määrä erilaisia pikkuliikkeitä (kuten vaikkapa parturi ja hieroja). Kahden hengen huone maksoi meille aamupaloineen yhdeltä yöltä yhteensä 2100 ruplaa, eli nykyhintatasolla reilut 30 euroa. Hintaan kuulunut aamiainen tosin ei ollut kauhean kaksinen - kaikella kunnioituksella. Huoneet joka tapauksessa olivat ihan siistit.

Kirkonkylä eli Vaahtola on pieni "kaupunkityyppinen taajama" (Neuvostoliiton-aikainen ihan virallinen termi). Jos sen kokoa nyt lähtisin analysoimaan kävelyretkiemme perusteella, niin Suomen puolelta esimerkiksi Joutsenon kirkonkylä voisi käydä hyväksi vertailukohteeksi (Joutseno tosin ei ole meren rannalla). Johanneksen kirkonkylällä on joitakin kauppoja, apteekkeja ja ravintoloita, sekä jokunen pikaruokaparakki ja kioski. Myöhään illalla ei ainakaan arkipäivisin juuri mikään paikka ole auki, busseja ei kulje eikä takseja näy, joten voidaan todeta puhuttavan ennen kaikkea nukkumalähiöstä. Tämä kommentti siis siitäkin huolimatta, että OAO Vyborgskaja Tselljuloza (entinen Hackmannin selluloosatehdas) työllistää melkein kolmanneksen nykyisen Johanneksen työväestöstä. Iltakymmenen jälkeen ruokaa ei kuitenkaan saa yhtään mistään, ja viimeisin aukioleva baarikin (Sheriff) sulkee ovensa kahdelta. Eikä sielläkään ole silloin ketään (muita) ollut enää moneen tuntiin.

Kun tutustuu uusiin paikkoihin, on nykytekniikka suureksi avuksi. En yleensä kauheasti mainosta mitään ohjelmia, mutta nyt on pakko kehua hieman Sportstrackeria. Kamera kaulaan, Sportstracker päälle ja menoksi. Jälkikäteen saa analysoitua kuljetun reitin, mutta samalla ohjelma toimii myös navigaattorina. Toisin sanoen eksymään ei pääse, jos ei nyt ihan mahdottomiin paikkoihin päädy. Ei siis edes Venäjällä. :)

http://www.sports-tracker.com/
 

Kaijalan kylä


Suunnilleen näiltä jalansijoilta pitäisi Kososten asuttaman "Alatalon" näkyä. 
Sitä en osaa (vielä) sanoa, onko se jokin kuvassa näkyvistä rakennuksista vai 
onko koko taloa enää edes olemassa.
Kaijala oli ennen sotia Johanneksen suurin kylä ja siellä asui noin 1000 ihmistä. Oman sukuhaarani kantaisä muutti sinne 1600-luvulla, josta lähtien sukupuumme on tarkoin dokumentoitu. Näin ollen jo tällä ihan ensimmäisellä vierailullani Johannekseen minun oli mielestäni pakko käydä tutustumassa myös Kaijalaan.

Tutustuin jo etukäteen mm. Kaijala-kirjaan, joka esittelee kylän kaikki talot (tilanne ennen sotia). Niinpä minulla oli tarkka käsitys siitä, mihin päin kylää haluan mennä. Hieman epävarmaa oli se, että onko sama talo ollut sukupaikkana jo 1600-luvulta lähtien, mutta ainakin 1840-luvulta lähtien on "Alatalo" Rokkalanjoen varressa ollut sukulaisteni isännöimä. En ole ihan varma siitäkään, onko juuri tuo kyseinen talo enää olemassa, mutta Sportstrackerin ohjaamana päädyin ainakin hyvin lähelle sitä. Otin mahdollisimman paljon valokuvia niin, että vielä elossaolevat aidot johannekselaiset voisivat kertoa ja tunnistaa minulle nämä paikat hieman varmemmalle pohjalle.

Kaijalan pohjoispuolta 14.7.2015
Kylä itsessään oli hyvin mieltäjakava kokemus. Rokkalanjoen pohjoispuoli oli aivan rehellisesti todeten erinomainen esimerkki neuvostolähiöstä, ja siellä oli myös hylättyjä ja jopa luhistuneita betonitaloja. Eteläpuolella taas oli omakotitaloja tai mökkejä, sekä hauskana yksityiskohtana kaksi kauppaa. Ensimmäisen nimi vapaasti suomennettuna oli "Kauppa" ja toisen "Kauppa n:o 2" :-)

Kaijalan kylästä oli Wikipediassa olemassa artikkelinkirjoituspyyntö, ja Tommi Nummelinin kanssa päätimme siihen nyt vierailumme jälkeen reagoida. Aika näyttää, mitä tästä vielä syntyy, mutta aloitimme joka tapauksessa tietosanakirja-artikkelin laatimisen niillä tiedoilla ja lähteillä, joita meillä oli käytettävissämme. Projektin etenemistä voi seurata tästä linkistä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaijala

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Judoleirillä Artjärvellä

Tämän tekstin voisi yleistää koskemaan mitä hyvänsä harrastusta ja siihen liittyvää leiriä, mutta en nyt halua. Kotiuduin nimittäin juuri judoleiriltä lasteni kanssa. Samalle leirille olemme ottaneet osaa jo kolmena vuonna peräjälkeen kokoonpanomme tosin hieman vaihdellessa.

Summer Judo Rocks -kesäleirin nuorimpia junioreita 
Artjärvellä, Orimattilassa
Kesäiset leirit tarjoavat enemmän tai vähemmän intensiivisinä mahdollisuuden irroittautua muusta maailmasta tyypillisesti noin viikoksi. Se yksi viikko harrastetaan pelkästään judoa (tai valokuvaamista, tai vaikkapa big band -musiikkia, tai mitä muuta hyvänsä). Ulkomaailma unohtuu täysin. Ympärillä on vain saman asian intohimoisia harrastajia, sekä kouluttajina pitkän linjan ammattilaisia (tai ainakin kovatasoisia harrastajia). Viikon aikana lähinnä vain harrastetaan, syödään ja nukutaan - ja kaikki muu unohtuu. Tällainen tehokuuri parantaa niin tekniikkaa kuin näkemystäkin, sekä nostaa motivaation huippulukemiin. Jos siis kaikki menee niin kuin pitääkin. Ja jos ei menisikään, niin aina sieltä ihan väkisin tarttuu matkaan kuitenkin jotain uutta ideaa, tekniikkaa tai ajatusta. Tai ainakin niitä uusia kavereita. :)

Olen itse osallistunut jo lapsesta asti erilaisille musiikkileireille, ja tänä kesänä olen jo 16. kerran järjestämässä Joutsenon taidekesän valokuvausleiriä. Se toimii samalla Suomen kameraseurojen liiton perinteisenä kesäkurssina. - Ja Orimattilan judoseuran järjestämälle judon kesäleirille olen osallistunut (lasteni kanssa) nyt kolmesti, kuten tuli jo todettua.

Mikäpä kuuluisi kesäleirien oheisohjelmaksi sen
paremmin kuin uiminen?
Tänä vuonna osallistuin leirille kaikkien neljän lapseni kanssa. Nuorin oli täyttänyt hiljattain viisi vuotta, ja 10-vuotias esikoinen menee syksyllä neljännelle luokalle. Aiempien vuosien tapaan osallistuin itse ohjelmaan lasten ehdoilla; en siis osallistunut esimerkiksi sellaisiin harjoituksiin, jotka loppuivat vasta lasten nukkumaanmenoajan jälkeen. Kerran päivässä on ihan riittävä treenitahti minulle intensiivijaksollakin.

Tämä Artjärvellä (Orimattilassa) järjestetty leiri on siitä esimerkillinen, että sinne sopivat mukaan kaikentasoiset ja -ikäiset judokat. Porukka jaetaan kolmeen eri ryhmään, ja niistä jokaiselle pidetään päivittäin kahdet harjoitukset. Kouluttajat ovat jopa kansainvälisesti tarkastellen huippuluokkaa. 300 leiriläisen joukko koostuu hyvin monipuolisesta joukosta judon harrastajia leikkiin panostavista päiväkotimuksuista, olympiakisoihin tähtäävistä nuorista aktiivikilpailijoista ja kuntoilumielessä harrastavista aikuisista, jopa eläkeläisistä - ja kaikesta siltä väliltä. Myös kansallisuuksia vilisee silmissä niin kouluttajien kuin kurssilaistenkin osalta; kaikki tiedotus tehdäänkin vähintään suomeksi ja englanniksi.

Mitä tähän Summer Judo Rocks -leiriin noin muuten tulee, niin meidän perheemme aikoo yksimielisellä päätöksellä osallistua sille viidellä-kuudella henkilöllä (kuudesta) myös ensi vuonna. Tämä riittäkööt itse leirin arvosteluksi tässä kohtaa. :)

Telttamajoituksessa/-sesta


Nykyaikaista telttailua ilmapatjoineen Artjärvellä...
Summer Judo Rocks -leirillä on mahdollista yöpyä yhteismajoituksen sijaan omissa teltoissa. Olemme lasteni kanssa hyödyntäneet tätä vaihtoehtoa jo kahdesti, ja tulemme hyödyntämään jatkossakin. Vesisateista huolimatta tämä osoittautui tänä(kin) vuonna hyväksi päätökseksi. Lasten unirytmi on erilainen kuin vanhemmilla, ja omissa teltoissa saimme noudatettua omille junioreillemme sopivia vuorokausirytmejä.Yhteismajoitukseen osallistuvien ikärakenne on niin laaja, että nuorimmat ovat olleet jo kaksi tuntia nukkumassa siinä vaiheessa, kun aikuisuutta lähestyvät vasta siirtyvät sisätiloihin viettämään iltaa.

Yleensä heinäkuun alussa järjestetyillä leirellä paistaa aurinko. Tänä vuonna oli kuitenkin poikkeus, ja sadetta saatiin melkein joka päivänä. Nykyaikaiset teltat onneksi kestävät senkin, joten emme kastuneet missään vaiheessa.

Tulen vielä erikseen kirjoittamaan arvion uudesta teltastamme (Halti Bigfun 6 Pro). En nyt tässä vaiheessa paljasta sen enempää, kuin että PLUS: teltta oli tilava ja tarpeisiimme sopiva, MIINUS: tulen samalla julkaisemaan pystytysohjeen, koska sellaista tai muutakaan käyttöohjetta ei pakettiin kuulu. Meiltä meni yhteensä kolme tuntia 1) löytää sopiva telttapaikka, ja 2) pähkäillä se teltta pystyyn. Mutta, 3) nukuimme kaikkina öinä hyvin, emmekä kastuneet rankoistakaan sateista huolimatta.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Viipurin henki

Eräs suosikkikirjoistani on Anders Mårdin Takaisin Viipuriin (Tammi 2005). Se on tavallaan matkaopas, mutta kirjoitettu novellikokoelman muotoon.  Jo kirjan esipuheessa kuvataan minulle hyvin tuttu käsite nimeltä Viipurin-tauti:

Tuo kesäpäivä mullisti kaiken. Viipurin vanhoilla mukulakivikaduilla vietetyn päivän jälkeen päähänpinttymät ja ennakkoluulot olivat tipotiessään. Kotiin tultuani aloin sen sijaan potea uutta, outoa vaivaa. Aloin olla intohimoisen kiinnostunut kaikesta, mikä koski Viipuria.

En itsekään tiennyt, kuinka innostukseni selittäisin. Kun tuttavani kohottivat kulmiaan, en osannut sanoa muuta kuin että minuun oli iskenyt viipurintauti. Vasta myöhemmin kuulin tarinan Viipurin hengettärestä, joka kaikkina aikoina on sipaissut siivellään satunnaisia vierailijoita. Joka tuon kosketuksen tuntee nahoissaan, muuttuu saman tien hartaaksi viipurilaiseksi. Lumon valtaan voi joutua kuka tahansa, kansallisuudesta riippumatta.

Minä sairastuin tuohon tautiin itsekin luultavasti jo heti ensimmäisellä matkallani Viipuriin. Sen jälkeen niitä matkoja on tullut lisää, useita kymmeniä jopa. Kaupunki on käynyt tutuksi ja olenkin luvannut ystävilleni, että lähden sinne kaveriksi milloin hyvänsä, jos saadaan aikataulut vain osumaan yhteen. Lupausta olen myös lunastanut toimimalla jonkin sortin matkaoppaana.

Luontokuvaaja Olli Räty haaskalla. ;) - Eli Tervaniemen uimaranta.
Tyypillistä tarjoukseen tarttuneille ystävilleni on se, että he ovat usein kiinnostuneita valokuvaamisesta. Valokuvaamisen harrastaminen Viipurissa taas tarkoittaa sitä, että kohteeksi halutaan dokumentteja miljööstä, rakennuksista, nykyisestä elämästä, kulkukissoista ja -koirista - ja vaikkapa ruuasta. Taidekuviakin saatetaan ottaa, mutta ränsistyneiden sisäpihojen mahdollisuuksista huolimatta pääpaino tuntuu asettuvan nykytodellisuuden taltioimiseen.

Kolmen päivän tutustumismatkan reittiehdotukset kävelijälle. Punaisella 
ensimmäinen päivä, vihreällä toinen ja kolmannelle jätetty siniset eli 
Tervaniemi uimarantoineen ja tietysti Monrepos-puisto - näihin voi ihan 
hyvällä omallatunnolla mennä taksillakin, ainakin sadepäivänä. 

Kaikkiin näihin reitteihin voi yhdistää käynnin linnassa ja erityisesti sen 
tornissa. Ennen paluumatkaa kannattaa vierailla Karuselli-kaupassa kartan 
vasemmassa yläkulmassa.
Näillä matkoilla minulle on vakiintunut useampikin kävelyreitti, joista pari ajattelin nyt jakaa. Niitä noudattamalla kaupungin kaikki tärkeimmät nähtävyydet saavuttaa parin yön reissulla.

Viipurissa on tosin monia kohteita, joihin menee paljon aikaa; kirjasto, taidemuseo, kirkot, linna ja kauppahalli vain muutaman mainitakseni. Jopa istuskelu Torkkelinpuistossa tai Salakkalahden rannalla katsellen ympärillä pyörivää elämää on elämys. Viipurin nähtävyyksistä kirjoitan myöhemmin lisää.

Kansainvälinen kaupunki

Anders Mårdin kirjassa kerrotaan (myös), että Viipuri oli ennen sotia ja varsinkin ennen Suomen itsenäisyyttä hyvin kansainvälinen kaupunki. Suomen ja venäjän lisäksi kaduilla saattoi kuulla puhuttavan ruotsia, saksaa ja jopa jiddishiä. Kirja esittelee ruotsinkielisen arkkitehti Uno Ullbergin 1930-luvulla tallentaman kohtauksen tosielämästä (tässä lyhennettynä, kirjassa laajemmin):

Vaikka yövyin tällä kertaa hotelli Viipurissa, kävin piipahtamassa myös 
Victoriassa. Ylimmän kerroksen ravintolan yhteydessä toimii miellyttävä kattoterassi.
Kuva: Tommi Nummelin
Astumme sisään liikkeeseen. Kauppiaamme, harmaantunut ja hienostunut vanhempi herrasmies, häärää tiskin takana vierellään nuoret juoksupojat Piotr ja Ivan. 

- Ein kilogram Katrin-Pflumen, eine Zitrone, ein Havis-tjärtvål, tre mark 50 pfenni, bitte entschuldigen Sie, ... 

Pienessä liikkeessä on ahdasta ja kauppa käy vilkkaana. Kauppias huomaa meidät:

- Goddag, herr architektor, strax färdig, vad får det låf? 

- Tack, det var ost vi skulle ha.

Kauppias kääntyy toisen asiakkaan puoleen:

- Nippu färski banaani, yks purkki kryddattu anjovis ja pien blanksmörja, matshalkku, 2,20 olkaa hyvä ja parissaa kolme tshinushki, terveisi rouva direktörskalle. 
Linnan torni on suosittu turistikohde kansallisuudesta riippumatta. Siellä 
on usein jopa vähän ruuhkaisaa, mutta aina sinne on sekaan sopinut.
Kielten sekamelska on mahtava.

Juoksupojalle:

- Ivan skarej prinisi kamamber! - Så har jag sippolaåst och...

Mutta näkyykö kansainvälisyys sitten nykypäivän Viipurissa? Koska en itse osaa venäjää, aloitan keskustelun aina suomeksi. Yhä useammin ja useammin käy niin, että keskustelukumppani pyytää vaihtamaan kielen englanniksi. Kansainvälisempään suuntaan ollaan siis menossa; siitä huolimatta olen sitä mieltä, että suomella pärjää tuossa kaupungissa vielä aivan erinomaisesti. Siitä tosin ei liene mitään haittaa, jos edes muutaman sanan verran opiskelee sitä venäjääkin - ja ainakin kyrilliset kirjaimet on hyvä osata.

Palaan vielä hetkeksi tuohon Mårdin kirjaan. Matkaoppaana se on jo hieman vanhentunut. Siitä huolimatta suosittelen sitä hankinnaksi kaikille Viipurista kinnostuneille. Uutena sitä ei enää saa, mutta antikvariaateissa ja kirpputoreilla kannattaa uhrata muutama hetki hyllyjen penkomiseen, jos vaikka kävisi tuuri. :)

Viipurin linna 1.7.2015