sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Ajatuksiani junioreiden judo-ohjaajana toimimisesta

Judo sopii harrastukseksi oikeastaan ihan kaikenikäisille. Nyt tässä tekstissä rajaan tämän oman pohdintani kuitenkin koskemaan junioriryhmien vetämistä ala-asteen alaluokkalaisille ja sitä nuoremmille - siis noin 5-10-vuotiaille.

Alkulämmittelynä erilaiset hipat ovat vanha, mutta hyväksi koettu menetelmä.
Kaikkein nuorimpien lasten kanssa leikki on tärkeä osa harrastusta. On kuitenkin suuri ero siinä, leikitäänkö vain hieman judollisesti, vai harrastetaanko judoa jo ihan oikeasti vaikkakin leikin varjolla! Itse olen ajatellut niin, että varsinaista peruskurssia edeltävä muksujudo on syytä vetää siten, että se jo vähintäänkin pohjustaa peruskurssia. Käytännössä tämä mahdollistaa sen, että peruskurssille tuleminen voi lasten osalta aikaistua ainakin vuodella verrattuna siihen, ettei olisi mitään taustaa judon parissa. Olen myös todennut, että melkein mitä vain judoasioita voi harjoitella niin, että siinä on jotenkin myös leikki mukana. Perinteinen esimerkki on kaulaliinasidonta esitettynä autoiluharjoituksena, tai vaikkapa kääpiökävelyn esittäminen munamies-imitaationa. Kuten Suomen Judoliiton muksujudokouluttajat Henry Lipponen ja Pasi Lind ovat opettaneet, ovat lastenohjelmia ja -elokuvia jatkuvasti seuraavat junioriohjaajat aina etusasemassa. He nimittäin tietävät sen, mikä kulloinkin on muotia kohderyhmän keskuudessa.

"Hyvä muksujudo-ohjaaja on sellainen, joka uskaltaa itsekin heittäytyä 
lapselliseksi," totesi suuresti arvostamani pitkän linjan muksujudo-ohjaaja 
Esko Hyvärinen.
Kun lapset tulevat kouluikään, alkaa asennoituminen muuttua. Leikki on edelleen tärkeä ja hyvä väline, mutta nyt se pitää välillä osata myös piilottaa. Kun lapset kasvavat, niin ”leikkiminen” muuttuu negatiiviseksi käsitteeksi, ja leikin osuus pitää siis kätkeä sitä paremmin, mitä vanhemmiksi lapset kasvavat. Hauskana yksityiskohtana kerrottakoon eräs tänä talvena vetämäni harjoitus, jossa yritin leikin varjolla ujuttaa jatkokurssilaisillemme täsmäoppia ukemista eli kaatumisesta. Jatkokurssilaiset ovat jo 2.-4.-luokkalaisia, ja siis ainakin omasta mielestään jo kasvaneet hieman leikki-iästä ulos toisin kuin vaikkapa eskarilaiset ja ekaluokkalaiset.  Saamani palaute harjoituksen jälkeen kuului sanasta sanaan näin (lausujana yhdeksänvuotias tyttö, joka ei edes edustanut omaa jälkikasvuani):

- Tatu hei, toi oli aika noloa.

Rakentavasta kritiikistä on syytä ottaa opiksi. :-)

Hyvä yhteishenki luo parhaat edellytykset ryhmän toimintakyvylle.
Siihen ja sen syntymiseen kannattaa siis panostaa.
Sellainen jännä yksityiskohta on myös tullut huomattua, että tietynlainen ”puolisotilaallinen kuri" sopii judoharrastukseen todella hyvin. Osa lapsista (ainakin pojista) suorastaan nauttii, kun saa olla vähän komenneltavana. Joka tapauksessa tiukka linja esimerkiksi harjoituksiin hiipivien häiriöiden tai vaikkapa nimenhuudon järjestelmällisyyden kanssa sujuvoittaa ryhmien toimintaa hyvin merkittävästi, ja se tuntuu olevan kaikkien mielestä ihan hyvä tapa toimia.

Eräs omista oivalluksistani ohjaajana on ollut myös se, miten hyvä opettaja ns. kantapää on. Usein kannattaa antaa virheiden tapahtua ja sitten korjata se. Muistikuva ”epäonnistumisesta” on paljon konkreettisempi kuin oletus siitä, että tämä tekniikka meni nyt kai ihan hyvin kun ei tullut mitään sanomista. Mutta liian paljon epäonnistumistakaan ei kuitenkaan ole hyväksi, vaan junioreiden ohjauksessa pääsääntö on se että korjataan vain yksi virhe yhdellä kertaa.

Pilaako liiallinen kilpailuhenkisyys hyvän harrastuksen?


Judossa saatetaan jo hyvin nuoria lapsia kannustaa kilpailemiseen. Toisaalta judoliiton kouluttajakursseilla painotetaan, että aktiivinen kilpaura kestää pääsääntöisesti aina noin 10 vuotta, joten ainakaan ala-asteikäisillä ei vielä ole mikään kiire aloittaa säännöllistä kilpailemista. Judoliiton strategisena tavoitteena kun on se, että Suomeen vihdoinkin saataisiin judon olympiakulta. Jos uran kohokohdaksi ei halua B-juniorina saatua SM-mitalia, voi kilpailemisen aloittamista tällä logiikalla odotella tuonne yläastevuosiin asti.

Omia ajatuksiani värittää taatusti myös se, että kaikissa ohjaamissani ryhmissä on mukana myös omia lapsiani. Niinpä joudun pohtimaan asiaa myös vanhempana enkä vain ohjaajana. Voisin tiivistää ajatukseni kahteen pääkohtaan: 1) Missään tapauksessa kilpailemista ei pidä rajoittaa, jos jollakin on siihen halua tai jopa taipumusta, mutta 2) Tärkeämpää kuitenkin vielä näin nuorten kanssa on panostaa pohjatöihin ja tehdä ne mahdollisimman huolellisesti. Perustekniikat hiotaan kuntoon ja liikunnan tulisi olla monipuolista. Kilpailla ehtii kyllä sitten myöhemminkin, kunhan ikävuosia tulee lisää.

Tosin toisaalta: On aina hyvä, kun omasta ryhmästä saa kerättyä porukan osallistujia erilaisiin tapahtumiin. Olivat ne sitten leirejä, koulutuksia tai kisoja – tai vaikka huvipuistoretkiä. Yhdessä kulkeminen kasvattaa junioreiden yhteishenkeä ja toisaalta näkee vähän sitä, mitä muuallakin tapahtuu.

Erilaisille leireille olen itsekin yrittänyt osallistua säännöllisesti, ja myös niiltä on tarttunut matkaan suuret määrät hyviä ideoita, tekniikoita ja jopa ystäviä. Tulevan heinäkuun aikana vietän jo kolmannen kerran yhden kesälomaviikon täysin judon merkeissä lasteni kanssa. Tänä vuonna uutta on tosin se, että mukaan ensimmäistä kertaa pääsevät kaikki lapseni; nuorimmainen tosin vasta statistiksi. ;)

Eräs suurista esikuvistani junioriohjaajana on Jouni Hietasola, jonka menetelmiin olen saanut kunnian tutustua kesäleirillä Artjärvellä - tosin katsomon puolelta. 

Mielestäni ei ole väärin kopioida hyviä ideoita ja harjoituksia myös omaan seuraan. Päin vastoin. Olisi haaskuuta säästää ne vain kesätatameille. :)