tiistai 26. toukokuuta 2015

Vanhat valokuvat talteen

Nykyisin on otettujen valokuvien lukumäärä niin suuri, että voidaan puhua jopa niiden tulvasta. Lähes jokainen kantaa mukanaan ainakin puhelinta, jossa on kameraominaisuus, ja dokumentoi omaa elämäänsä sen avulla säännöllisesti. Ollenkaan aina ei ole ollut näin. Ei tarvitse mennä kuin pari-kolme sukupolvea taaksepäin, niin omaa elämää dokumentoiva valokuva oli ylellisyystuote.

Minulla on ollut sellainen etuoikeus, että suvusta on löytynyt enemmän ja vähemmän innokkaita valokuvauksen harrastajia myös edellisissä sukupolvissa. Niinpä vanhoja valokuvia suvun käänteistä on olemassa monipuolisesti. Olen tänä vuonna käyttänyt varsin paljon aikaa vanhojen valokuva-albumeiden läpikäyntiin, skannaamiseen tietokoneelle, kuvankäsittelyyn ja jonkin verran jo jatkojalostamiseenkin kuten "diaesitysten" kokoamiseen, käsiteltyjen kuvien teettämiseksi uudelleen paperikuviksi tai jopa niiden kokoamiseen kuvakirjoiksi.

Samalla olen päässyt sukeltamaan syvälle oman sukuni historiaan, josta löytyykin paljon mielenkiintoista ihmeteltävää. Jos jokin asia nyt kuitenkin on jäänyt harmittamaan, niin kuvatekstien satunnainen vähyys. Sen sukupolven ihmiset ovat jo haudassa, jotka osaisivat tunnistaa esimerkiksi sotien aikaisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Suosittelenkin niitä, joilla vielä on vanhoja sukulaisia hengissä, haastattelemaan heitä menneistä tapahtumista niin laajasti kuin vain suinkin mahdollista. Niin valokuvien kanssa kuin ilmankin.

Tarkennettakoon nyt hieman myös sitä, minkälaisista valokuvista tällä kertaa on puhe. Vaikka olen osallistunut myös monien historiallisten valokuvanäyttelyiden kokoamiseen, niin nyt tarkasteltavana ovat nimenomaan ns. kotialbumit.

Kotialbumit ovat arvokkaita niin suvulle, perheille kuin yksilöillekin. Nykyaikaisin menetelmin niiden kopioiminen ja levittäminen on mahdollista kohtuullisin kustannuksin, ja se on samalla ainoa tapa saada omaa lähihistoriaa luotettavasti talteen. Valitettavan usein kuulee kerrottavan esimerkiksi kuolinpesistä, joissa vanhat valokuvat ja jopa negatiivit tylysti heitetään vain roskikseen. Kuitenkin on niin, että jos vaikka nuo valokuvat nyt tuntuvatkin arvottomilta, saattaa jo seuraava sukupolvi asettaakin ne jo aivan toiseen asemaan. Omien vanhempien ja isovanhempien lapsuuskuvat ovat nostalgisia, ja ne tuovat entisaikaa lähemmäs nykyhetkeä.

Samasta syystä on taas kerran hyvä muistuttaa myös nykypäivän tallentamisesta. Nykyhetki on tuleville sukupolville historiaa jo varsin nopealla aikavälillä. Pienille lapsille jo viiden vuoden takaiset asiat saattavat kuulua kategoriaan silloin ennen. Myös muistutan siitä, että normaalia arkeakin kannattaa kuvata; esimerkiksi eväsretki heinätöiden tauolla on nykypäivänä nostalgiaa vaikka se vasta hetki sitten oli monien perheiden normaalia arkea - kuten konseptiravintolassa vietetty lounastunti nykyihmiselle. Ja sekin on tärkeää, että kuvien yhteydestä löytyisi tietoa myös siitä, missä ja milloin ne on kuvattu - ja keitä ihmisiä kuvissa esiintyy.

Aihetta sivuten on pakko mainita mielenkiintoinen muoti-ilmiö, joka on ainakin itselleni ihan uusi tuttavuus: vanhojen valokuvien keräily kirpputoreilta. Puhutaan siis ventovieraiden ihmisten albumeiden ostamisesta vain siksi, että kuvat ovat vanhoja, albumit hienoja, jne. Digiwebbiakka kertoi omassa blogissaan tästä ilmiöstä vasta tällä viikolla, ja kommenttien perusteella vertaistukea löytyi heti muista vastaavaa harrastavista.

Jokunen sana tekniikasta


Jo 30-40 vuotta vanhat värikuvat ovat pääsääntöisesti alkuperäisen värimaailman sijaan kellanpunaisia. Nykyaikaiset skannausohjelmistot osaavat onneksi ottaa tämän huomioon. Ruksittamalla täpän "Color Restoration" (tai millä nimellä se nyt eri merkkisissä ohjelmissa kulkeekin) kellastuneet kuvat muuttuvat kuin taikaiskusta oikean värisiksi. Ihmeisiin tämäkään työkalu ei toki pysty, mutta omat kokemukseni ovat olleet hyvinkin rohkaisevia.

Viereisissä kuvissa on kolme värimaailmaa: Ensin liian keltainen, sitten skannausohjelmiston korjaama (huom. albumin alunperin harmaat sivut näyttäytyivät jo hyvinkin sinivihreinä) ja alimmaisena skannausohjelman ylikorjaama värikuva. Myös skannaukseen pätee siis se, että paraskaan automaatti ei korvaa käyttäjän silmää ja taitoja. Itse olen huomannut, että ainakin Epsonin ohjelmalla joutuu joskus rajaamaan hieman albumin sivua mukaan, jottei värinkorjaus menne ihan överiksi.

Tokihan skannatuille kuville pitää tehdä normaalit kuvankäsittelytoimenpiteet vielä kuvankäsittelyohjelmissakin. Ainakin rajaus, roskien poisto ja sävyjen säätäminen ovat ihan perustoimenpiteitä, mutta myös värien korjaustakin joutuu vielä jonkin verran harrastamaan. Joskus joidenkin kuvien joitakin värejä joutuu jopa vahvistamaan; tyypillisesti nämä värit ovat punainen ja/tai vihreä.

Tällä kertaa vanha valokuva-albumi päätyi kuvakirjaksi. Kuvakirjojen valmistamisesta ja suomalaisista valmistajista tulen kirjoittamaan myöhemmin vielä erikseen jonkinlaisen vertailun. Niinpä ei nyt tällä erää enempää siitä aiheesta.

Alkuperäiset kuvat albumissa ja erilaisten työvaiheiden jälkeen kuvakirjan sivuilla. 

Mustavalkokuvat ja postikortit ovat kestäneet vuosikymmenten rasitukset hyvin, mutta värikuvat vaativatkin jo hieman korjailua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti