sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Junioreiden valmentaja- ja ohjaajakoulutus sai kamppailulajit yhteistyöhön

Julkaistu Judo-lehdessä 2/2015


- Tätä on sitten odotettu, hehkuttaa judoaktiivi Katri Maijala. Alkamassa on lähijaksojen viimeinen päivä, joka on lähes kokonaan omistettu lajikohtaisille harjoituksille.

Poikkibudollinen alkujumppa 14.3.2015
- Vihdoinkin päästään tatamille!

Kamppailulajien yhteinen juniori- valmentaja- ja ohjaajakoulutuksen kakkostason koulutus järjestettiin tänä keväänä ensimmäistä kertaa tässä muodossa. Pajulahden urheiluopistolla maalis-huhtikuussa vietettyjen kahden lähijakson lisäksi kurssilaiset saivat aimo annoksen esi- ja välitehtäviä; tätä kirjoitettaessa jäljellä on vielä lopputyö. Lopullinen tavoite on se, että koko valmentaja- ja ohjaajatutkinnon kakkostaso on kaikilla suoritettuna syyskuun loppuun mennessä.

Poikkibudollista analyysiä:
Judopuvun ja taekwondopuvun materiaali
ja rakenne ovat aivat toisenlaiset.
Molemmat kuvan puvut ovat siis
sellaisia, että ne kelpaisivat kansainvälisiin
arvokisoihin.

Vertailua tekemässä lähijakson kämppä-
kaverukset Sami Järvinen ja Joni Ohtonen.
Koulutus oli suunnattu etenkin noin 10-14-vuotiaiden kanssa työskenteleville kamppailulajien ohjaajille, ja siihen osallistui lähes 40 junioriohjaajaa. Vaikka kamppailulajien suuri kirjo tuntuikin etukäteen vähän oudolta ajatukselta näin maalaistollon silmin, on pakko myöntää, että juuri "poikkibudollisuus" loi parhaat edellytykset koulutuksen onnistumiselle. Täsmälleen samat ajatukset mietityttävät jokaisen lajin parissa työskenteleviä; nuorten kanssa tulee vastaan paljon sellaisia kysymyksiä, jotka eivät ole ollenkaan lajisidonnaisia. Levon ja ravinnon merkitys, seuraharjoitusten merkittävyys muuhun liikuntaan suhteutettuna ja harjoittelun ikäsidonnaisuus ovat hyviä esimerkkejä asioista, joita joudutaan pohtimaan kaikissa junioritoimintaa tekevissä seuroissa lajista riippumatta.

Muina esimerkkeinä kaikkia lajeja yhdistävistä pohdiskeluista ovat vaikkapa leirien merkitys ympäristön muuttumisen, harjoitteluolosuhteiden vaihtuvuuden, virikkeiden ja laajemman osanottajajoukon kautta. Tai vaikka vyön värin tummenemisen nopeuden analyysiä motivoivana tekijänä tai jopa lajin leviämisen nopeuden kannalta. (Olipa hienosti sanottu.)

Nykyaikainen välikoe: älypuhelimilla ja tableteilla kisataan siitä,
kuka vastaa 1) nopeiten ja 2) vähiten väärin.
Yhteisten kysymysten lisäksi naapurilajeista löytyi myös yllättävänkin yhteensopivia tekniikoita ja harjoituksia. Omaksi suosikikseni nousi taekwondolaisten esittelemä lyönnin ja sen torjunnan yhdistelmä. Testasin sitä myöhemmin oman seuran junioreilla otetaistelun nimellä - ja täydestä meni! Lisää merkitystä koulutukselle toi sekin, että osa mukanaolleista lajeista oli vasta perustamassa omaa junioritoimintaansa, toiset taas rakentamassa sitä paljon kaivattua jatkuvuutta. Oma näkemykseni on, että tämäkin "vastakkainasettelu" oli vain eduksi kaikille osanottajille. Ainakin itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita oppii terveellä tavalla kyseenalaistamaan, kun ne näkeekin toisten kautta tavoitteina.

Mitä tulee koko koulutuksen onnistumiseen, niin toki aina jotain pientä parannettavaakin jää varsinkin ensikertalaisilla. Esimerkiksi toinen lähijakso oli sijoitettu samaan viikonloppuun kahden judokilpailun kanssa, ja niinpä monet judo-ohjaajat joutuivat siis olemaan poissa omien junioreidensa viereltä jopa heidän ensimmäisistä kilpailuistaan. No, onneksi Pajulahden tietoliikenneyhteydet mahdollistivat edes reaaliaikaisen tulosseurannan; silti ohjaajien läsnäolollekin olisi varmasti ollut kysyntää. Minun mieleeni tämä koulutuskokonaisuus palautti jälleen kerran myös sen, kuinka tärkeää onnistunut tiedotus on ihan kaikessa toiminnassamme. Tällä kertaa näin motivoitunut porukka toki kaivoi kaipaamansa tiedot esiin vaikka väkisin, mutta asiaan kannattaa kiinnittää huomiota tulevissa koulutuksissa. Tiedotuksen merkitystä ei vain voi aliarvioida.

Uusi koulutus- ja nuorisopäällikkö aloitti työnsä


Valmentaja- ja ohjaajakoulutuksen tärkeimpiä harjoituksia lienevät
ne valmentaja- ja ohjaajatyöhön suoraan liittyvät.

Toisen lähijakson sunnuntai oli lähestulkoon lajikohtaista. Nummelan
Judoseura ry:n Sami Järvinen esittelee porvoolaisen Shirokawa ry:n Anni
Westerbergin
kanssa seoi-nage-heittojen tehokasta horjutusta.
Lajipäivän harjoituksissa esittäytyi Suomen Judoliiton uusi koulutus- ja nuorisopäällikkö Petteri Luukkainen, joka samalla veti ensimmäisen koulutuksensa tässä tehtävässä. Rauhallisella tyylillään hän veti lajikohtaiset osuudet tarjoillen samalla juuri judoon sopivia näkökohtia koulutuksen pääasioista. Lisäksi saimme hyviä neuvoja erityisesti kehonhallintaliikkeisiin ja nopeutta ja voimaa koskeviin oheisharjoitteisiin. Niitä oli jopa niin paljon, että kaikkia ei ehditty käydä edes läpi - loput jaettiin monistettuna luettelona.

Lajipäivään kuului myös ohjausharjoituksia, olihan kyseessä ohjaajakoulutus. Tällä kertaa harjoitukset vedettiin läpi niin, että kohderyhmä (eli "ne muut kurssilaiset") eivät esittäneet junioreita, vaan ryhmätyöt purettiin läpi ennemminkin vertaisperiaatteella. Mielestäni tämä toimi hyvin. Kaikilla osallistujilla oli kuitenkin jo vankkaa taustaa ohjaajina, ja voitiin panostaa itse asiaan.

Viisi tuntia tatamilla tuntui kuitenkin jokaisessa nivelessä jo kotimatkalla, ja iltaan mennessä olin löytänyt itsestäni taas kerran ihan uusia lihaksia (jotka olivat nyt kipeänä). Lisäksi olen melkein varma, että tiedän nyt, mitä eroa on ITF- ja WTF-Taekwondolla!

Judoliiton uusi nuoriso- ja koulutuspäällikkö Petteri Luukkainen
veti toisen lähijakson aikana ensimmäiset koulutuksensa tässä
tehtävässä. Hänellä oli paljon hyviä vinkkejä mm. junioreiden
kehonhallinta- ja voimaharjoitteluun.
Mukana olleet lajit:

- Aikido
- Judo
- Karate
- Krav maga
- Nyrkkeily
- Taekwondo (ITF)
- Taekwondo (WTF)
- Taido

tiistai 26. toukokuuta 2015

Vanhat valokuvat talteen

Nykyisin on otettujen valokuvien lukumäärä niin suuri, että voidaan puhua jopa niiden tulvasta. Lähes jokainen kantaa mukanaan ainakin puhelinta, jossa on kameraominaisuus, ja dokumentoi omaa elämäänsä sen avulla säännöllisesti. Ollenkaan aina ei ole ollut näin. Ei tarvitse mennä kuin pari-kolme sukupolvea taaksepäin, niin omaa elämää dokumentoiva valokuva oli ylellisyystuote.

Minulla on ollut sellainen etuoikeus, että suvusta on löytynyt enemmän ja vähemmän innokkaita valokuvauksen harrastajia myös edellisissä sukupolvissa. Niinpä vanhoja valokuvia suvun käänteistä on olemassa monipuolisesti. Olen tänä vuonna käyttänyt varsin paljon aikaa vanhojen valokuva-albumeiden läpikäyntiin, skannaamiseen tietokoneelle, kuvankäsittelyyn ja jonkin verran jo jatkojalostamiseenkin kuten "diaesitysten" kokoamiseen, käsiteltyjen kuvien teettämiseksi uudelleen paperikuviksi tai jopa niiden kokoamiseen kuvakirjoiksi.

Samalla olen päässyt sukeltamaan syvälle oman sukuni historiaan, josta löytyykin paljon mielenkiintoista ihmeteltävää. Jos jokin asia nyt kuitenkin on jäänyt harmittamaan, niin kuvatekstien satunnainen vähyys. Sen sukupolven ihmiset ovat jo haudassa, jotka osaisivat tunnistaa esimerkiksi sotien aikaisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Suosittelenkin niitä, joilla vielä on vanhoja sukulaisia hengissä, haastattelemaan heitä menneistä tapahtumista niin laajasti kuin vain suinkin mahdollista. Niin valokuvien kanssa kuin ilmankin.

Tarkennettakoon nyt hieman myös sitä, minkälaisista valokuvista tällä kertaa on puhe. Vaikka olen osallistunut myös monien historiallisten valokuvanäyttelyiden kokoamiseen, niin nyt tarkasteltavana ovat nimenomaan ns. kotialbumit.

Kotialbumit ovat arvokkaita niin suvulle, perheille kuin yksilöillekin. Nykyaikaisin menetelmin niiden kopioiminen ja levittäminen on mahdollista kohtuullisin kustannuksin, ja se on samalla ainoa tapa saada omaa lähihistoriaa luotettavasti talteen. Valitettavan usein kuulee kerrottavan esimerkiksi kuolinpesistä, joissa vanhat valokuvat ja jopa negatiivit tylysti heitetään vain roskikseen. Kuitenkin on niin, että jos vaikka nuo valokuvat nyt tuntuvatkin arvottomilta, saattaa jo seuraava sukupolvi asettaakin ne jo aivan toiseen asemaan. Omien vanhempien ja isovanhempien lapsuuskuvat ovat nostalgisia, ja ne tuovat entisaikaa lähemmäs nykyhetkeä.

Samasta syystä on taas kerran hyvä muistuttaa myös nykypäivän tallentamisesta. Nykyhetki on tuleville sukupolville historiaa jo varsin nopealla aikavälillä. Pienille lapsille jo viiden vuoden takaiset asiat saattavat kuulua kategoriaan silloin ennen. Myös muistutan siitä, että normaalia arkeakin kannattaa kuvata; esimerkiksi eväsretki heinätöiden tauolla on nykypäivänä nostalgiaa vaikka se vasta hetki sitten oli monien perheiden normaalia arkea - kuten konseptiravintolassa vietetty lounastunti nykyihmiselle. Ja sekin on tärkeää, että kuvien yhteydestä löytyisi tietoa myös siitä, missä ja milloin ne on kuvattu - ja keitä ihmisiä kuvissa esiintyy.

Aihetta sivuten on pakko mainita mielenkiintoinen muoti-ilmiö, joka on ainakin itselleni ihan uusi tuttavuus: vanhojen valokuvien keräily kirpputoreilta. Puhutaan siis ventovieraiden ihmisten albumeiden ostamisesta vain siksi, että kuvat ovat vanhoja, albumit hienoja, jne. Digiwebbiakka kertoi omassa blogissaan tästä ilmiöstä vasta tällä viikolla, ja kommenttien perusteella vertaistukea löytyi heti muista vastaavaa harrastavista.

Jokunen sana tekniikasta


Jo 30-40 vuotta vanhat värikuvat ovat pääsääntöisesti alkuperäisen värimaailman sijaan kellanpunaisia. Nykyaikaiset skannausohjelmistot osaavat onneksi ottaa tämän huomioon. Ruksittamalla täpän "Color Restoration" (tai millä nimellä se nyt eri merkkisissä ohjelmissa kulkeekin) kellastuneet kuvat muuttuvat kuin taikaiskusta oikean värisiksi. Ihmeisiin tämäkään työkalu ei toki pysty, mutta omat kokemukseni ovat olleet hyvinkin rohkaisevia.

Viereisissä kuvissa on kolme värimaailmaa: Ensin liian keltainen, sitten skannausohjelmiston korjaama (huom. albumin alunperin harmaat sivut näyttäytyivät jo hyvinkin sinivihreinä) ja alimmaisena skannausohjelman ylikorjaama värikuva. Myös skannaukseen pätee siis se, että paraskaan automaatti ei korvaa käyttäjän silmää ja taitoja. Itse olen huomannut, että ainakin Epsonin ohjelmalla joutuu joskus rajaamaan hieman albumin sivua mukaan, jottei värinkorjaus menne ihan överiksi.

Tokihan skannatuille kuville pitää tehdä normaalit kuvankäsittelytoimenpiteet vielä kuvankäsittelyohjelmissakin. Ainakin rajaus, roskien poisto ja sävyjen säätäminen ovat ihan perustoimenpiteitä, mutta myös värien korjaustakin joutuu vielä jonkin verran harrastamaan. Joskus joidenkin kuvien joitakin värejä joutuu jopa vahvistamaan; tyypillisesti nämä värit ovat punainen ja/tai vihreä.

Tällä kertaa vanha valokuva-albumi päätyi kuvakirjaksi. Kuvakirjojen valmistamisesta ja suomalaisista valmistajista tulen kirjoittamaan myöhemmin vielä erikseen jonkinlaisen vertailun. Niinpä ei nyt tällä erää enempää siitä aiheesta.

Alkuperäiset kuvat albumissa ja erilaisten työvaiheiden jälkeen kuvakirjan sivuilla. 

Mustavalkokuvat ja postikortit ovat kestäneet vuosikymmenten rasitukset hyvin, mutta värikuvat vaativatkin jo hieman korjailua.

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Judo yhdistää

Osaamista ja edistymistä mitataan vyökokeissa, joita ottavat vastaan korkea-
arvoiset judokat Suomen Judoliiton koulutuksella ja valtuutuksella.

Juniorit suorittavat varsinaisten vöiden lisäksi natsoja, eli punaisia raitoja
vyöhönsä. Natsoilla erotetaan juniorit myös mm. kilpailuissa; heille ei saa
tehdä esimerkiksi kuristuksia eikä lukkoja.
Judo on itsepuolustus- ja kamppailu-urheilulaji, jota pidetään yhtenä kansainvälisesti suosituimmista laatuaan.

Lajin kehitti japanilainen Jigoro Kano, joka perusti 1882 oman koulunsa Tokioon. Kanon opit pohjautuivat perinteisiin japanilaisiin taistelumenetelmiin (jiu-jitsu), joista oli riisuttu pois sellaiset tekniikat ja otteet, jotka olisivat tarpeettomasti lisänneet kamppailijoiden loukkaantumisriskiä. Kano lisäsi lajiin myös moraalisia tavoitteita, kuten mahdollisimman yhteishyödyllisen asenteen (= kaikkia hyödyttävän yhteistyön) ja toisaalta rakentavan itsekurin ja kohteliaisuuden vaatimuksia. Keskitytään aina siihen, mikä on tärkeää, ja siihen keskitytäänkin sitten mahdollisimman täydellisesti.

Kyösti Korpiola ja Timo Korpiola avaavat tätä kirjassaan Judo – tie mustaan vyöhön (Tammi 2010) kertomalla muun muassa:

Jokaisen judokan moraalisena periaattena tämä laajenee käsittämään kaikki ihmiset, koko ihmiskunnan. Tällöin judon harjoitusperiaatteita ja judon toimintatapoja sovelletaan rakentavasti jokapäiväiseen elämään. Oikea judoka on hyvä kansalainen, joka kantaa vastuuta itsestään ja yhteisöstään.

Judokan harjoittelun pitää edistää paitsi omaa mahdollisimman tehokasta taitojen oppimista, myös harjoitusparin ja kaikkien judokoiden kunnioittamiseen perustuvaa tukemista. Harjoittelussa vältetään kaikkia vammoja, eikä ketään alisteta henkisesti tai fyysisesti.

Judo on monipuolinen urheilulaji. Jo pelkästään oikealla tavalla tapahtuvan kaatumisen eli ukemin hallitseminen on taito, jonka pitäisi olla yleissivistystä varsinkin Suomen talven liukkailla jalkakäytävillä. Kuinkahan monta ranne- ja lonkkamurtumaa etenkin vanhusten parissa voitaisiin vuosittain välttää, jos kaikki osaisivat tehdä ukemin hyvin? Kuntoilun näkövinkkelistä voidaan todeta myös, että judossa joudutaan tekemisiin sekä aerobisen että anaerobisen liikunnan kanssa. Voima, nopeus, tekniikoiden hallinta ja reaktiokyky ovat kaikki tärkeitä ominaisuuksia menestyvälle judokalle. Muuten lajin osalta voidaan todeta esim. monipuolisen kehonhallinnan olevan jopa peruste harrastamiselle. Ero monien erilaisten heittojen (ja niihin liittyvien jatko- tai vastaheittojen sarjojen), sidontojen (ja niiden rikkomisen), kuristusten ja käsilukkojen osalta on niin suuri, että judon harrastaja joutuu säännöllisesti rasittamaan melkein kaikkia lihaksiaan. Huom: Juniori-ikäisiltä kuristukset ja erilaiset lukot ovat kiellettyjä; ne liittyvät siis vasta aikuisiin ja jo pidempään judoa harrastaneiden harjoitteluun.

Judo ei ole sattumalta noussut nykyiseen asemaansa kamppailulajien joukossa. Asemaa on rakennettu tietoisesti ja pitkäjänteisesti. Jo lajin alkuvuosina 1880-luvulla Jigoro Kanon oppilaat menestyivät merkittävän hyvin Tokion poliisivoimien järjestämässä aseettomien itsepuolustuslajien kilpailussa, ja sen johdosta judo levisi Japanissa nopeasti niin poliisivoimien, kuin armeijan ja jopa koululaistenkin vakituiseen käyttöön. Kansainvälisesti tarkastellen judo on ollut olympialaji Tokion-kisoista 1964 lähtien, ja jo paljon ennen tätä (vuodesta 1909 aina kuolemaansa 1938 asti) Jigoro Kano oli toiminut kansainvälisen olympiakomitean jäsenenä. Hän oli ajanut judoa olympialajiksi jo tuolloin.

Harjoittelu ja kilpaileminen


Judo on laji, jota voivat harrastaa melkein kaikki. Itse sanoisin, että ihan kaikki. Lapsille ja ikäihmisille on omat harjoitusmetodinsa, nuorille ja aikuisille laji sopii mitä monipuolisimmaksi urheilulajiksi, ja huippu-urheiluksi se kehittyy viimeistään aktiivisen kilpailemisen myötä. Aisti- ja liikuntarajoitteisille on omat sovelletun judon ryhmänsä, ja ns. kansanmiehillekin laji sopii vähintäänkin perusjumpan tasoiseksi kuntoiluksi. Fyysisen rasituksen ja teknisten taitojen lisäksi judokan kehittymiseen liittyy aina myös henkinen puoli. Mistään uskonnollisesta ei tämän lajin osalta ole kyse, vaan mielen hallinta liittyy asioihin kuten keskittyminen, pitkäjänteisyys, itsekuri, huolellisuus, kohteliaisuus ja jopa tietyn asteinen nöyryys (ei kuitenkaan nöyryytys).

Oikeaoppinen judon harrastaja eli judoka ei koskaan ole ylimielinen. Korkeakaan vyöarvo ei estä kunnioittamasta muita. Olen itse yrittänyt käyttää elämässäni, eli kaikessa muussakin tekemisessäni oppina ja esikuvana Max Jensenin kertomaa tarinaa kirjassaan Judo (Tammi 1972, neljäs painos vapaasti lainaten):

Jos olet kuitenkin loukkaantunut niin, ettet voi harjoitella, niin älä varomattomasti aloita liian aikaisin, ettet vaaranna koko myöhempää harjoitteluasi. Käy kuitenkin katsomassa muiden harjoittelua, alempienkin vöiden. Kyuzo Mifunenkin (10. asteen musta vyö) sanotaan menneen oppimismielessä seuraamaan valkoisten vöiden harjoittelua.

Kovuus itseä kohtaan ei merkitse sitä, että olisi oltava kova muita kohtaan. Tarpeetonta toisen vahingoittamista on vältettävä. Erityisesti heikompia ja aloittelijoita judoka kohtelee heidän voimiensa ja kykyjensä mukaan. Tiettyjä otteita judoka ei käytä aloittelijoihin ollenkaan.

Monet judoharrastajat panostavat kilpailemiseen (shiai). Perinteistä judo-oppia ylläpidetään myös ennaltamäärättyjen liike- ja tekniikkasarjojen kokonaisuuksien (kata) muodossa. Jos tarkastellaan harrastajien mielipiteiden kirjoja, voidaan todeta näitä kahta pidettävän jopa toistensa vastakohtina. Näin asia ei ole. Nykyisen määritelmän mukaan judo on kamppailu-urheilulaji, jossa kilpaileminen on linjattu merkittäväksi osaksi - mutta ei kuitenkaan pakolliseksi osaksi harrastusta. Kata on tärkeä osa lajin historiaa ajalta, jolloin Internetiä ei ollut ja kirjatkin olivat ylellisyystuotteita. Vaikka nämä liikekokonaisuudet ehkä välillä tuntuvatkin vähän työläiltä ja jopa byrokraattisilta, ne kuitenkin muodostavat pohjan koko lajin harrastamiselle.

Judo sopii kaikenikäisille. Alusta asti tärkeä osa-alue on kamppailu.
Lopuksi palaan vielä judon perusperiaatteisiin rakentavasta itsekurista sekä jo aiemmin lainaamaani Max Jensenin kirjaan. Sieltä löytyy nimittäin toinenkin lempiajatuksistani, jota ohjetta olen pyrkinyt noudattamaan aina tarvittaessa:

Toinen judon tunnuslauseista on jo alusta lähtien: ole kova itseäsi kohtaan. Jos sinusta tuntuu vaikealta nousta kello kuudelta aamulenkille, pakota itsesi kymmenenä aamuna peräkkäin kello viideltä lenkille. Kymmenen peräkkäisen kerran jälkeen tuntuvat pari kertaa viikossa tapahtuvat kello kuuden lenkit lastenleikiltä.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Päivitys Turusta

Suomalaisten valokuvakeskusten läpikäynti jatkuu päivityksellä tekstiin vuodelta 2009.

Vierailin tänään Turussa jo neljännen kerran neljän päivän aikana, ja mahdutin tiukkaakin tiukempaan matkaohjelmaani vierailun uusiin tiloihin muuttaneeseen valokuvakeskus Periin. Vaikka etäisyys ydinkeskustasta onkin hieman suurempi, niin tilat Aurajoen rannassa, kaupunginteatterin kainalossa sijaitsevan Wäinö Aaltosen museon yhteydessä ovat nappivalinta. Ympäristö mahdollistaa varmasti hulvattoman poikkitaiteellisen toimintaympäristön, ja kävijämäärien kasvussa lienee ollut selkeä kasvu muuton jälkeen. Jos uusista tiloista jotain negatiivista täytyy hakemalla hakea, niin pyörätuolilla tai lastenvaunuilla ei Periin edelleenkään ole asiaa.

Yleiskuva Valokuvakeskus Perin huhti-toukokuun 2015 näyttelystä...
Valokuvia siis tuolla katonrajassa.
Tänään, tarkemmin ottaen vielä 10.5.2015 asti esillä on Mari Mäkiön näyttely (Eräs) elämä. Vuonna 1982 syntynyt Mäkiö valmistuu tänä keväänä taiteen maisteriksi pääkaupunkiseudulla toimivasta Aalto-yliopistosta valokuvataiteen osastolta, ja tämä näyttely on hänen maisterintutkintonsa taiteellinen osuus.

Näyttelyyn on tilattu sisältöä kuudelta muultakin henkilöltä - runoilijasta salapoliisiin. Näyttelyyn liittyy myös löydetyn kuvamateriaalin pohjalta tehtyyn taiteeseen liittyvä keskustelutilaisuus, joka pidetään sunnuntaina 10.5. klo 14 Perissä. Siellä varmaankin selitetään paremmin se, mistä tässä näyttelyssä on kysymys...

Edellisessä kuvassa näkyvän sermin /
väliseinän takana näytti tältä.


Joku ilkeämpi ihminen voisi väittää, että
nyt on tila tyhjää täynnä... ;)
Pidän itseäni yleensä poikkitaiteellisena, avarakatseisena ja valokuvankin osalta monipuolisena. Tällä kertaa jouduin kuitenkin toteamaan tästä näyttelystä, että nyt ammutaan yli minun käsityskykyni - ja vieläpä korkealta. Tämän voi käsittää jopa kirjaimellisesti, koska näyttelykuvat olivat pieniä ja ne oli ripustettu katonrajaan. Olen itse yli 190cm pitkä, enkä nähnyt niitä kunnolla. Voin vain kuvitella, millaisen elämyksen nuo kuvat olisivat tuottaneet ala-asteikäisille lapsilleni, jos he olisivat olleet mukana. No - nuo valokuvat eivät olleetkaan taiteilijan itsensä kuvaamia, vaan kuolleen, ventovieraan miehen kotialbumeista poimittuja. Kuvien oheen seinille oli laitettu esille jokunen kirjoitus - mutta edellämainittujen ulkoistettujen sisällöntuottajien toimesta. Taiteilijan omaa käsialaa oli ilmeisesti vain gallerian ulkopuolella oleva kollaasi albumeiden alkuperäisestä sisällöstä (joka toimii myös julistekuvana), sekä peränurkkaan piilotettu videoesitys.

Kalle Väänäsen mainiossa Koulukaskuja-kirjassa kerrotaan Mikkelin lyseossa 1800-1900-luvuilla toimineesta naisopettajasta, joka opetti saksaa ja ranskaa:

Julia Loenbom oli mukavuuteen taipuva, hyväntahoinen, valoisa rouva, joka ei käyttänyt tuntejaan ylen intensiivisesti. Lehahtaessaan luokkaan hajuvesineen hän toi tuulahduksen länsimaisesta vanhasta kulttuurista. Hän oli esittänyt lausuntaa aikaisemmin kaupunkilaisten juhlissa, mutta kun hän tunnilla deklamoi ja se herätti outoudellaan jossakin hilpeyttä, tyrmättiin tämä huomautuksella:

Peri sijaitsee Wäinö Aaltosen museon
kahvion yläpuolella. Tyylikkäät tilat.
- Sine et ymmärrä taidetta, sine olet raakampi kuin markkinadränki.

Koska Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus ja Taiteen keskustoimikunta ovat Mari Mäkiön näyttelyä tukeneet, se on taiteeksi tuomittu ja taiteena se pysyy. Eivät minun meriittini riitä kyseenalaistamaan tätä, enkä edes halua leimautua ainakaan nihilistiksi. Mutta se on pakko todeta, että pääsimme tänään vaimoni kanssa raapustamaan toukokuun ihan ensimmäiset nimikirjoitukset vieraskirjaan. Ilmaisesta sisäänpääsystä huolimatta (pisteet siitä) näyttely ei muutenkaan ole kerännyt kovinkaan runsaslukuista katsojakuntaa; en tosin osaa arvioida sitä, onko se ollut edes tarkoituskaan.

Oma vaatimaton mielipiteeni kuitenkin on, että tällaisilla näyttelyillä vieraannutetaan se ns. suuri yleisö valokuvasta ja varsinkin ns. valokuvataiteesta. Siitä huolimatta tulen itse vierailemaan Perissä vielä tulevaisuudessakin. :)


Wäinö Aaltosen museo Itäisellä rantakadulla. 

Sisäänkäynti Periin on samasta pääovesta kuin varsinaiseen museoonkin. Kokemuksesta suosittelen tutustumista myös museon päänäyttelyyn, vaikka se maksaakin muutaman euron.

Pelkkä Perin-käynti on maksuton. (y)