sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Soittokeikkojen kuvaamisesta

Valokuvauksen mielenkiintoisessa maailmassa olen kiinnittänyt huomiotani henkilöihin, jotka kertovat kuvaavansa etupäässä keikkoja; tarkemmin ottaen orkestereiden ja pienempien musiikkiyhtyeiden esiintymisiä. Tämä valokuvauksen osa-alue tuntuu olevan yllättävänkin suosittu, rinnastettavissa harrastajien määrässä jopa luontokuvaukseen! Se ei myöskään ole mitenkään uusi osa-alue, vaan vastaani on tullut henkilöitä, jotka ovat kuvanneet keikkoja vakavalla otteella jo useita vuosikymmeniä (jopa 1950-1970-luvuilta asti).

Anoin ja sain kuvausluvan Candy Dulferin keikalle Imatra Big Band 
-festivaaleille. Kuvauslupa oli voimassa vain kahden ensimmäisen kappaleen 
ajan, joka on yksi nykyaikaisen kuvaussopimuksen tavanomaisista piirteistä. 

Värivirhe kuuluu olennaisena osana kuvan dokumentointiin. Halusin myös 
yleisön näkyviin, jonka vuoksi en katsomossa hakeutunut ainakaan eturiviin. 
Keikan fiilis, maku ja haju oli juuri tämä! - BB-teltta, Imatra 7.7.2012
Keikkojen ja konserttien kuvaamisesta tekee omanlaisensa niiden nopeastikin vaihtuvat valaisuolosuhteet. Valo- ja savuefektit tuovat haastetta jo itsessäänkin, mutta ilman niitäkin valo on yleensä valokuvaajan näkövinkkelistä onneton.

Soittopaikat ovat hämäriä tai jopa pimeitä; valoa ei siis ole riittävästi ilmankaan sitä toista tosiasiaa että muusikot liikkuvat koko ajan. Salamavalon käyttö voisi lähelle päästessä auttaa, mutta se häiritsee esitystä. Monesti sen käyttö myös kielletään jo kuvaussopimuksissa. Ja näitä kuvaussopimuksia vaaditaan nykyään vähän keikalle kuin keikalle; vain akkreditoidut kuvaajat saavat kuvata. Tai ainakaan järjestelmäkameroilla. Järjestysmiehet voivat poistaa tätä sääntöä rikkovat katselijat.

Keikkamuusikko ei jostain syystä ehdi/voi/kehtaa aina ottaa kuvia, kun on kädet 
täynnä muutenkin. ;)

- Kaakkois-Suomen valokuvakeskus / Galleria Pihatto, Lappeenranta 7.4.2015
- Kuva: Jukka Kosonen
Hämärissä olosuhteissa joudutaan kasvattamaan herkkyyttä ja suurentamaan himmenninaukkoa ja pidentämään suljinaikaa. Vaikka valokuvaus oikeastaan aina vaatii jotain kompromisseja, juuri keikkakuvauksessa niitä täytyy tehdä kaikkein eniten. Säätövaraa saa kasvatettua himpun verran sillä, että kantaa mukanaan (painavaa) jalustaa - mutta loppuunmyydyn konsertin kohdalla jo sellaisen sijoittaminen johonkin voi osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi. Ollenkaan joka paikassa ei ole edes "luonnon omia jalustoja" käytössä, kuten puita, pylväitä, autoja tai pöytiä. Tai jos onkin, niin juuri sen paikan edessä on suurin ruuhka kuuntelijoiden osalta.

Omaa keikkakuvaustani ei ole rajoittanut niinkään se, etten kävisi keikoilla - sillä käynhän minä. Tälläkin viikolla takana on kaksi keikkaa kahdelta eri orkesterilta. Ongelma on kuitenkin se, ettei sieltä orkesterin riveistä yleensä saa niin herkullisia kuvia kuin toisesta suunnasta, eikä kesken soiton kehtaa hyppiä välillä kuvaaman. Sitä pidetään epäsopivana. - Olen siitä huolimatta pitänyt kameraa mukanani, ja aina kun se suinkin on mahdollista, taltioinut fiiliksiä myös sieltä nuottitelineen toiselta puolen.
Orkesterin riveistä kuvatessa saa kuvaan yhdistettyä täpötäyden katsomon 
yhdessä illan solistien kanssa. Melestäni varsin onnistunut kuvakulma! 
- Karelia-sali, Imatran kulttuurikeskus 14.11.2014

Oma neuvoni "keikkakuvaajana" kehittymisestä haaveileville on kuitenkin sama kuin kaikilla muillakin valokuvauksenelämän osa-alueilla: toistot ja määrät ratkaisevat. Harjoitus tekee mestarin, ja määrä tuo laatua. Hyvä valokuvaaja hallitsee valokuvauksen jopa nopeasti muuttuvissa olosuhteissa paremmin kuin paraskaan kamera. Onnistunut ennakointi ja aiemmat kokemukset (joista on ehkä jopa muistiinpanot tehtynä) auttavat täydellisyyteen tähtäävää valokuvaajaa enemmän kuin paraskaan automatiikka. Sama pätee polttoväliin: minulle väitetään jatkuvasti, että vain zoom-objektiivilla pärjää keikkatilanteissa. Minä puolestani valitsen kiinteäpolttovälisen objektiivin ja mahdollisimman suuren valovoiman. Kertaakaan ei ole vielä tarvinnut katua.

Yleensä keikat kuitenkin näyttävät rivimuusikon näkövinkkelistä 
(parhaimmillaankin) tältä. (Tällä kertaa yleisö ei ole vain "musta tyhjyys" 
taka-alalla, vaan yleisvalo mahdollistaa jopa kasvojen tunnistamisen.)
- Lappeenranta-sali, 20.10.2013
Jos vielä hetken pohdin ajatuksiani keikkojen taltioimisesta muusikon näkövinkkelistä, niin olen ainakin 20 vuoden ajan pyrkinyt keräämään materiaalia sellaisilta keikoilta, joissa olen ollut mukana - jos suinkin vain olen havainnut jonkun taltioivan sen (keinolla millä hyvänsä). Videot, äänitallenteet ja valokuvat ovat kaikki olleet kullan arvoisia, koska niiden kautta pääsen omissa muistoissani palaamaan niille takaisin. Tätä teen myös tietoisesti oppimistarkoituksessa.

Ostin ensimmäisen videokameroni niinkin myöhään kuin loppukesästä 2005. Siitä asti olen pyrkinyt nauhoittamaan suurimman osan keikoistani talteen. Näitä videoita katselemalla saan heti samana iltana kunnollisen palautteen siitä, miten esiintyminen on mennyt, ja samalla vinkkejä siitä, mitkä osat vaativat parantamista erityisesti oman soiton ja  esiintymisen osalta. Hyvin mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että ennen videokameran hankintaa olin ajatellut niin, että ainakin jazzmusiikkiin kuuluvat improvisoidut soolot menevät paremmin, jos juuri ennen keikkaa nauttii yhden (tai korkeintaan kaksi) tuoppia olutta. Heti ensimmäinen keikkataltiointini paljasti, että se ei ole niin - se vain tuntuu siltä. Minkä rentoudessa voittaa, sen sormien ja virityksen tarkkuudessa heti menettää. Niinpä olen siitä lähtien jättänyt ne mahdolliset oluet tai vastaavat nautittavaksi vasta sen keikan jälkeen.

Tekninen laatu ei ollenkaan aina ole pääasia keikkoja taltioitaessa. Fiilis ratkaisee. 

Kännykkäkamerataltiointi Linnoituksen yöstä 2010.

Edes kokoruututilaan suurentaminen ei saa kasvoja selkeästi tunnistettavaan tarkkuuteen mutta mitä väliä - nuo muut varmasti todistavat minunkin olleen paikalla. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti