sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Soittokeikkojen kuvaamisesta

Valokuvauksen mielenkiintoisessa maailmassa olen kiinnittänyt huomiotani henkilöihin, jotka kertovat kuvaavansa etupäässä keikkoja; tarkemmin ottaen orkestereiden ja pienempien musiikkiyhtyeiden esiintymisiä. Tämä valokuvauksen osa-alue tuntuu olevan yllättävänkin suosittu, rinnastettavissa harrastajien määrässä jopa luontokuvaukseen! Se ei myöskään ole mitenkään uusi osa-alue, vaan vastaani on tullut henkilöitä, jotka ovat kuvanneet keikkoja vakavalla otteella jo useita vuosikymmeniä (jopa 1950-1970-luvuilta asti).

Anoin ja sain kuvausluvan Candy Dulferin keikalle Imatra Big Band 
-festivaaleille. Kuvauslupa oli voimassa vain kahden ensimmäisen kappaleen 
ajan, joka on yksi nykyaikaisen kuvaussopimuksen tavanomaisista piirteistä. 

Värivirhe kuuluu olennaisena osana kuvan dokumentointiin. Halusin myös 
yleisön näkyviin, jonka vuoksi en katsomossa hakeutunut ainakaan eturiviin. 
Keikan fiilis, maku ja haju oli juuri tämä! - BB-teltta, Imatra 7.7.2012
Keikkojen ja konserttien kuvaamisesta tekee omanlaisensa niiden nopeastikin vaihtuvat valaisuolosuhteet. Valo- ja savuefektit tuovat haastetta jo itsessäänkin, mutta ilman niitäkin valo on yleensä valokuvaajan näkövinkkelistä onneton.

Soittopaikat ovat hämäriä tai jopa pimeitä; valoa ei siis ole riittävästi ilmankaan sitä toista tosiasiaa että muusikot liikkuvat koko ajan. Salamavalon käyttö voisi lähelle päästessä auttaa, mutta se häiritsee esitystä. Monesti sen käyttö myös kielletään jo kuvaussopimuksissa. Ja näitä kuvaussopimuksia vaaditaan nykyään vähän keikalle kuin keikalle; vain akkreditoidut kuvaajat saavat kuvata. Tai ainakaan järjestelmäkameroilla. Järjestysmiehet voivat poistaa tätä sääntöä rikkovat katselijat.

Keikkamuusikko ei jostain syystä ehdi/voi/kehtaa aina ottaa kuvia, kun on kädet 
täynnä muutenkin. ;)

- Kaakkois-Suomen valokuvakeskus / Galleria Pihatto, Lappeenranta 7.4.2015
- Kuva: Jukka Kosonen
Hämärissä olosuhteissa joudutaan kasvattamaan herkkyyttä ja suurentamaan himmenninaukkoa ja pidentämään suljinaikaa. Vaikka valokuvaus oikeastaan aina vaatii jotain kompromisseja, juuri keikkakuvauksessa niitä täytyy tehdä kaikkein eniten. Säätövaraa saa kasvatettua himpun verran sillä, että kantaa mukanaan (painavaa) jalustaa - mutta loppuunmyydyn konsertin kohdalla jo sellaisen sijoittaminen johonkin voi osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi. Ollenkaan joka paikassa ei ole edes "luonnon omia jalustoja" käytössä, kuten puita, pylväitä, autoja tai pöytiä. Tai jos onkin, niin juuri sen paikan edessä on suurin ruuhka kuuntelijoiden osalta.

Omaa keikkakuvaustani ei ole rajoittanut niinkään se, etten kävisi keikoilla - sillä käynhän minä. Tälläkin viikolla takana on kaksi keikkaa kahdelta eri orkesterilta. Ongelma on kuitenkin se, ettei sieltä orkesterin riveistä yleensä saa niin herkullisia kuvia kuin toisesta suunnasta, eikä kesken soiton kehtaa hyppiä välillä kuvaaman. Sitä pidetään epäsopivana. - Olen siitä huolimatta pitänyt kameraa mukanani, ja aina kun se suinkin on mahdollista, taltioinut fiiliksiä myös sieltä nuottitelineen toiselta puolen.
Orkesterin riveistä kuvatessa saa kuvaan yhdistettyä täpötäyden katsomon 
yhdessä illan solistien kanssa. Melestäni varsin onnistunut kuvakulma! 
- Karelia-sali, Imatran kulttuurikeskus 14.11.2014

Oma neuvoni "keikkakuvaajana" kehittymisestä haaveileville on kuitenkin sama kuin kaikilla muillakin valokuvauksenelämän osa-alueilla: toistot ja määrät ratkaisevat. Harjoitus tekee mestarin, ja määrä tuo laatua. Hyvä valokuvaaja hallitsee valokuvauksen jopa nopeasti muuttuvissa olosuhteissa paremmin kuin paraskaan kamera. Onnistunut ennakointi ja aiemmat kokemukset (joista on ehkä jopa muistiinpanot tehtynä) auttavat täydellisyyteen tähtäävää valokuvaajaa enemmän kuin paraskaan automatiikka. Sama pätee polttoväliin: minulle väitetään jatkuvasti, että vain zoom-objektiivilla pärjää keikkatilanteissa. Minä puolestani valitsen kiinteäpolttovälisen objektiivin ja mahdollisimman suuren valovoiman. Kertaakaan ei ole vielä tarvinnut katua.

Yleensä keikat kuitenkin näyttävät rivimuusikon näkövinkkelistä 
(parhaimmillaankin) tältä. (Tällä kertaa yleisö ei ole vain "musta tyhjyys" 
taka-alalla, vaan yleisvalo mahdollistaa jopa kasvojen tunnistamisen.)
- Lappeenranta-sali, 20.10.2013
Jos vielä hetken pohdin ajatuksiani keikkojen taltioimisesta muusikon näkövinkkelistä, niin olen ainakin 20 vuoden ajan pyrkinyt keräämään materiaalia sellaisilta keikoilta, joissa olen ollut mukana - jos suinkin vain olen havainnut jonkun taltioivan sen (keinolla millä hyvänsä). Videot, äänitallenteet ja valokuvat ovat kaikki olleet kullan arvoisia, koska niiden kautta pääsen omissa muistoissani palaamaan niille takaisin. Tätä teen myös tietoisesti oppimistarkoituksessa.

Ostin ensimmäisen videokameroni niinkin myöhään kuin loppukesästä 2005. Siitä asti olen pyrkinyt nauhoittamaan suurimman osan keikoistani talteen. Näitä videoita katselemalla saan heti samana iltana kunnollisen palautteen siitä, miten esiintyminen on mennyt, ja samalla vinkkejä siitä, mitkä osat vaativat parantamista erityisesti oman soiton ja  esiintymisen osalta. Hyvin mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että ennen videokameran hankintaa olin ajatellut niin, että ainakin jazzmusiikkiin kuuluvat improvisoidut soolot menevät paremmin, jos juuri ennen keikkaa nauttii yhden (tai korkeintaan kaksi) tuoppia olutta. Heti ensimmäinen keikkataltiointini paljasti, että se ei ole niin - se vain tuntuu siltä. Minkä rentoudessa voittaa, sen sormien ja virityksen tarkkuudessa heti menettää. Niinpä olen siitä lähtien jättänyt ne mahdolliset oluet tai vastaavat nautittavaksi vasta sen keikan jälkeen.

Tekninen laatu ei ollenkaan aina ole pääasia keikkoja taltioitaessa. Fiilis ratkaisee. 

Kännykkäkamerataltiointi Linnoituksen yöstä 2010.

Edes kokoruututilaan suurentaminen ei saa kasvoja selkeästi tunnistettavaan tarkkuuteen mutta mitä väliä - nuo muut varmasti todistavat minunkin olleen paikalla. ;)

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Kaakkois-Suomen Valokuvakeskus täytti 10 vuotta

Olen yhä useammin ihmetellyt sitä, miten aika rientää. Varsinkin lasten syntymän aikoihin on ihan selvästi joku painanut minulta jonkin sortin pikakelausnapin alas. Viimeisin muistutus ajan nopeasta juoksemisesta oli se, että Kaakkois-Suomen Valokuvakeskus ry:n perustamisesta tuli 3.4.2015 kuluneeksi tasan 10 vuotta. Vielä hurjempi ajatus on se, että itse idean syntymisestä tulee kesällä kuluneeksi 17 vuotta - idean syntyessä olin siis itse 19-vuotias, joka selittää tämän järkytykseni näitä vuosia nyt ynnätessäni...;)

Uuden gallerian avajaisvieraita Pihatossa 7.1.2015
10 vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon, kuten valokuvakeskuksen virallisesta historiastakin on todettavissa. Alkuperäinen ajatus oli se, että Lappeenrantaan tuodaan hyviä näyttelyitä sen sijaan, että valokuvasta kiinnostuneiden lappeenrantalaisten olisi käytävä Helsingissä (tai vähintäänkin Mikkelissä) varta vasten. Tämän tavoitteen voidaan todeta toteutuneen täysin! Toki paljon on vielä kokemattakin, kuten Pentti Sammallahti, Pekka Luukkola ja Arno Rafael Minkkinen. Paljon on kuitenkin myös nähty.

Olen itse käynyt katsomassa kaikki näyttelyt ja suurimman osan niistä moneen kertaan, ja näyttelyiden asettaminen parhaimmuusjärjestykseen on aivan mahdotonta. Mutta jos jotkin näyttelyistä nyt pitäisi nostaa ylitse muiden, niin ainakin Matti A. Pitkänen, Caj Bremer, Stefan Bremer, Timo Kelaranta, Jérôme Demuth ja Esko Turkkila olisivat listalla. Ketään muita siis yhtään väheksymättä.

Yritin ottaa oppia Matti A. Pitkäsestä ja hänen näyttelystään 2009.
- Oli syytäkin; Pitkänen oli herrasmies.
Valokuvakeskuksen ensimmäinen galleria sijaitsi Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiöltä vuokratussa kahden huoneen kellaritilassa Snellmaninkadulla. Idea oli se, että paikalliset ja nuoret valokuvaajat saivat pääasiassa käyttöönsä pienemmän galleriahuoneen; suurempaan sijoittui suunnilleen samaa tyylisuuntaa edustava, asemansa jo vakiinnuttanut taiteilija muualta Suomesta tai jopa kauempaa. Näyttelyt vaihtuivat kerran (kalenteri-)kuukaudessa, ja tuo kahden näyttelyn periaate oli voimassa niistä lähes kaikkien osalta. Omasta mielestäni tämä periaate oli erittäin toimiva, ja samaa mieltä tuntuivat olevan paikallisen päälehden Etelä-Saimaan kriitikotkin. Pienen gallerian "nuoren" tai "paikallisen" taiteilijan vastine ei silti useinkaan ei jäänyt (ainakaan selvästi) kakkoseksi suuren gallerian päänäyttelylle.

Tommi Norjassa 1998
Ville Norjassa 1998
Varsinkin alkuvuosina oli tyypillistä, että näyttelyvieraat valittelivat sitä, miten vaikeaa galleriaan oli löytää. Mutta se tuli moneen kertaan todistetuksi, että kaikki jotka sinne löysivät ensimmäisen kerran, löysivät toisella kertaa tiensä jo todella helposti. :)

Jotain eroakin alkuvuosiin on syntynyt. 10 vuotta sitten alueellisilta valokuvakeskuksilta edellytettiin nimenomaan alueellista toimintaa. Niinpä näyttelyitä, kuva- ja luentoesityksiä, valokuvamaratoneja ja muita tapahtumia järjestettiin säännöllisesti Kaakkois-Suomen muissakin kunnissa (erityisesti Etelä-Karjalassa). Nykyään lähes kaikki Suomen 10 valokuvakeskusta toimivat pääosin vain omissa tiloissaan. En osaa ottaa kantaa siihen, onko tämä hyvä vai huono asia; työmäärissä ja kustannuksissa toki säästetään, mutta toisaalta vaihtelu myös virkistää. Mielestäni varsinkin näyttelyvierailut edistävät valokuvan etua mitä suurimmissa määrin oltiin vierailulla sitten pienellä tai suurella paikkakunnalla!

Pyöreät vuodet ja niihin liittyvät muistot ansaitsevat aina vähän hehkutusta, ja niinpä saatan tähän aiheeseen palata vielä jatkossakin. Nyt kuitenkin toivotan paljon onnea 10-vuotiaalle valokuvakeskukselle - olkoot seuraavat 10 vuotta ainakin yhtä hyviä! Nimittäin, siihen 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna valokuvalla menee Etelä-Karjalassa nykyään vallan mainiosti - se on varma, kuin tauti. (y)

Vuonna 1998 olin hullaantunut ortokromaattiseen mustavalkofilmiin. Hamningbergin karut kuumaisemat sopivat sille erittäin hyvin.

Mustavalkokuvat ne vasta ovat jotain. Harmaasävyt sen sijaan ovat aivan yliarvostettuja. ;)

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Päivitys Kuopiosta

Kirjoittelin vuosina 2009-2011 juttusarjan kaikista Suomen 10 valokuvakeskuksesta julkaistavaksi Saimaan Kameraseuran jäsenlehdessä. Maailma on puolen vuosikymmenen aikana ehtinyt muuttua, ja kolmasosa keskuksista muuttanut uusiin tiloihin omamme mukaanlukien. Niinpä on tullut aika käydä keskukset uudelleen läpi. Osan teksteistä saatan kirjoittaa täysin uusiksi, osa kokee vain päivityksen.

Vieraskirjamerkinnät ovat gallerioille kultaakin kalliimpia.
Hoidimme velvollisuutemme kuntoon tälläkin kertaa. :)
Tänään poikkesin taas kerran Kuopiossa ja VB-valokuvakeskuksessa. Esillä oli viihdetaiteilija Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) muistoksi koottu näyttely, jossa käytiin läpi hänen elämäänsä. Tässä kuussa Spede olisi täyttänyt 85 vuotta.

Näyttelykuvat olivat mustavalkoisia, ja kattoivat käytännössä läpi Pasasen elämän alkupuoliskon lapsuudesta, koulun ja armeija-aikojen kautta oman perheen perustamiseen asti. Vaikka näyttely oli ihan hieno, en luultavasti pelkästään sen takia olisi Kuopioon asti ajanut. Mutta mukava sitä oli katsella kun nyt siellä päin piti muutenkin liikkua.

Jos jäin kaipaamaan jotain, niin still-kuvia Pasasen elokuvista - niistähän hän eniten oli tunnettu. Nyt näyttelykokonaisuus painottui yksityiselämään. Sekin on toki mielenkiintoista katseltavaa varsinkin, kun Pasanen tunnetusti piti sen julkisuudelta pääosin piilossa. Mutta sen lisäksi olisin siis kuitenkin kaivannut mukaan myös sen "julkisemman elämän" dokumentaatiota. Varsinkin niille, jotka eivät Pasasta ja hänen tuotantoaan tunne kovin hyvin, olisi tämä rinnastus ollut tärkeä.

Itse galleriaa oli uudistettu sitten viime näkemän, tai ainakin seinät oli maalattu tummemiksi. Siihen en osaa ottaa kantaa onko nykyinen värimaailma valokuvien taustaksi parempi kuin vanha. Valaistus kuitenkin oli yhtä hyvä kuin ennenkin.

Viitaten ylle, uudistettu "Suomen valokuvakeskukset" -sarja alkaa siis päivityksellä tekstiin vuodelta 2010.

VB-keskuksen miljöön muutoksista voidaan todeta, että rakennuksia on maalattu ja erittäin positiivisena asiana parkkimittarit poistettu. Negatiiviseksi asiaksi voinee mainita sisäänpääsymaksun nostamisen; se on nykyisin seitsemän euroa.