sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tällainen ol Viipuri tänään

Hotelli Victorian aulabaari sunnuntai-iltana 22.2. noin puolilta öin
Olen jo kauan haaveillut kirjoittavani Viipurista Viipurissa. Tässä nyt olen; hotelli Victorian aulabaarin ainoana asiakkaana.

Ulkona on loskasää ja suurten ikkunoiden äärellä fiilis on vähän sama kuin joskus Turun Börsissä: Minäpä olen täällä sisällä, ja nuo muut tuolla ulkona. ;) Näin iltasella (kello on täällä jo yli puolen yön, mutta Suomen aikaa eletään siis noin kymmeneltä illalla) juuri tämä aulabaari on kaupungissa tietääkseni ainoa paikka, jossa voi nauttia illasta ilman kohtuutonta taustameteliä. Jos on vaikkapa kaveriporukalla liikenteessä, niin tähän aikaan enää vain täällä voi keskustella huutamatta.

Sivumennen todeten: aika hauska tuo talvinen aikaero. Tästä on meille kotiovelle alle 50km matkaa, ja aikaeroa siis todellakin kaksi tuntia!

Hotelli Victoria sijaitsee kauppatoria (ja -hallia) vastapäätä
Viipurin hotelleista Victoria kauppahallin kainalossa on rakennuksena uusin, mutta myös hotellina kallein. Tämä yö kustansi minulle 4100 ruplaa, joka tämän päivän kurssilla (68,50 ruplaa oli yksi euro Rättijärvellä) tarkoittaa alle 60 euron kustannusta. Muut hotellit ovat vielä halvempia - mutta olen tähän Victoriaan mieltynyt. Ainakin, jos matkustan Viipuriin seurueessa, johon kuuluu naisia, on Victoria ykkösvalinta - Kaupungin ainoa ilmastoitu hotelli (joka varsinkin kesähelteillä on merkittävä etu). Ja vartioitu parkkipaikka kuuluu hotellihuoneen hintaan. Hyvänä kakkosena vertailussani tulee Hotelli Viipuri (Karjalankadulla), joka tietääkseni toimi hotellina jo ennen sotia nimellä Knut Posse. Hotelli Viipurin vanhat, paksut kiviseinät tasoittavat nekin lämpötilaa hyvin, mutta - luvalla sanoen - lämmin käyttövesi haisee siellä joskus pahalle (eli rikille... johtunee tavasta, jolla se lämmitetään). Mutta kyllä sekin yöpaikasta käy.

Niin paljon vanhoja rötisköjä samassa kuvassa. Suomessa näiden tilalle
olisi jo kauan sitten rakennettu betoni- ja lasihirvityksiä... Viipuri on hyvä 
esimerkki siitä, kun kaupunkikuvaa ei ole voitu kehittää! ;)
Viipuri on kaupunki, joka valloittaa kävijänsä. Keskiajalle asti juontuva historia näkyy yhä katukuvassa muutenkin kuin iskulausein. Viipurin henki on käsite, joka tarkoittaa rakastumista tähän vanhaan kaupunkiin - termi ei ole itse keksimäni, vaan sillä on pitkä historia jo Ruotsin-vallan ajalta... Mutta tunnustan: olen yksi sen uhreista. Olen tähän mennessä käynyt tässä kauniissa kaupungissa useita kymmeniä kertoja, ja aina kameran kanssa. Tuloksena on tähän mennessä ollut vasta yksi näyttely, mutta paljon muutakin on tulossa. Niin Viipurin kuin muunkin Karjalan osalta. Niin nykyisen kuin menetetynkin.

Uudisrakentamista Torkkelinkadulla vanhojen talojen keskelle
- Se on kiistämätön tragedia, että Viipuri (ja pääosa muustakin Karjalasta) menetettiin Neuvostoliitolle jatkosodan lopuksi. Jos jokin yksi positiivinen asia kuitenkin pitää hakea, niin siitä seurannut pysähtyneisyyden aika säästi kaikki nuo vanhat talot, joista yhä vieläkin pääsee täällä nauttimaan. Suomesta mokomat "rötisköt" olisi purettu pois jo 1970-luvulla (vrt. vaikka Lappeenranta tai Turku) ja rakennettu ensin tilalle betoniparakkeja ja 1990-luvulta lähtien lasilaatikoita. :P Onhan täälläkin toki purettu taloja ja rakennettu uutta, mutta mittakaava on ihan toinen. Ja ne uudisrakennuksetkin näyttävät siltä, että kuuluvat sentään tänne samaan katukuvaan klassikoiden keskelle. 
Maailman paras stroganoff 23.2.2015

(Objektiivisesti asiaa tutkien Viipuri on ollut ruotsalainen, venäläinen ja suomalainen kaupunki. Sen lisäksi täällä on tiettävästi puhuttu saksaa paremmin kuin nyky-Suomessa pakkoruotsia.)

Viipurin ruokapaikoista saatan kirjoittaa erillisen tekstin joskus myöhemmin. Tänään kävimme ystäväni Saku Hämäläisen kanssa syömässä spagetti-carbonarat ravintola Fizalis:issa (hotelli Viipuria vastapäätä, tai ainakin melkein). Palvelu oli hidasta ja annokset pieniä, mutta maku erinomainen. En siis kadu vierailua tälläkään kertaa; Imatran Rosso koki voittajansa jälleen kerran. ;) - Tuossa paikassa on näin sivumennen sanoen muitakin erittäin maittavia ruokalajeja - suorastaan gourmetia, ja suosittelenkin siellä käymistä ns. pitkän kaavan mukaan listaa hitaasti eteenpäin syöden.

Huomenna aion syödä hotelli Viipurin ravintolassa sen toisessa kerroksessa. Siellä on silloin(kin) tarjolla maailman paras stroganoff.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ruuankuvatuksia


Jos minun pitäisi valita ehdoton lempiruokani, niin luultavasti nostaisin
ykköseksi tamperelaisen ravintola Siipiweikkojen tuliset kanansiivet, eli
hot wingsit. Mieluiten sillä kaikkein tulisimmalla kastikkeella, kiitos.
Vaikka on muitakin hyviä ruokia. :)  - 15.3.2014

- Ennen vanhaan ristittiin kädet ja hiljennyttiin rukoukseen ennen ruokailua, totesi ystäväni Yki Hytönen minulle tänään Hyvinkäällä.

- Näköjään nykyisin vastaava riitti valokuvaajilla on ottaa kameransa ja ikuistaa ateriansa ennen sen syömistä.

Kommentti oli aiheellinen. Olin juuri kuvannut lounaani, kuten olen Ykin nähden tehnyt useasti ennenkin. Tarkemmin ottaen olen kuvannut kaikki ateriani jo viiden vuoden ajan. Tai ainakin niistä tärkeimmät. Tai ainakin tosi monet niistä tärkeimmistä. ;)

Englantilaisen rikossarjan Midsomerin murhien kameraseurajakso Viattomuuden perikuva (Picture Of Innocence) esitettiin televisiossa keväällä 2010. Kyseinen jakso siirtää todeksi perinteisiä kliseitä, ja epäilemättä kirjoittajat ovat hyvin tarkasti perillä kaikista valokuvauksen harrastamiseen, kameraseuratoimintaan ja pikkukaupunkien kuva-ammattilaisiin liitettävistä ennakkoluuloista.

Myös ruuanlaitto voi olla kuvauksellinen tilanne.
Tämä kuva on pärjännyt valokuvakilpailuissa nimellä
Äidin apuna (Helping Mummy).

Kuvattu 18.7.2013 sukumme kesäpaikalla
Alastarolla.
Tämä jakso muutti elämääni kahdellakin tapaa. Ensinnäkin sen takia aloitin tuon mainitun ruokakuvausharrastukseni. Pyrin siis kuvaamaan sellaiset ateriani, joilla on minulle jotain erityistä merkitystä - esimerkiksi, jos olen käyttänyt niiden valmistamiseen paljon aikaa, tai jos olen valmistanut ne minulle tärkeille henkilöille. Tai jos ne on nautittu jossain erityisessä paikassa tai tilanteessa. Kuumeiselle pojalleni valmistettu pyttipannumättö paistetuin kananmunin, siskoni perheelle kokattu Miilunpolttajan pasta (Pasta Carbonara) tai vaikkapa kesäinen grillaushetki ovat olleet hyviä syitä kaivaa kamera esiin.

Tuon kyseisen Midsomerin murhien jakson ansiosta minusta tuli lopulta myös koko kyseisen sarjan fani. Televisiosta nähdyn jakson jälkeen tilasin koko kyseisen tuotantokauden (Suomessa tuo DVD-julkaisu käyttää järjestysnumeroa 13.) ja sen katsottuani ne muutkin tuotantokaudet. Nyt minulla on siis ne kaikki, ja lisäksi Bergeracin neljä tuotantokautta. Miten äskeinen sivulause liittyi aiheeseen jääkööt nyt selittämättä. ;) Joka tapauksessa: olen myös ne kaikki katsonut. En ahmien enkä yhdellä kertaa, mutta yksi-kaksi "suomalaista" tuotantokautta kuukaudessa. Yhdessä tuollaisessa tuotantokaudessa on tyypillisesti 4-6 jaksoa, jotka jokainen kestävät noin 1,5 tuntia kerrallaan.

Koska poikani oli kipeänä, piti valmistaa
semmoista äijämättöä, joka parantaa ihan väkisin.
Eli pyttipannua terästettynä ainakin kananmunalla
ja makealla chilikastikkeella; taisi olla vähän
sinappiakin mukana.

- Mustapippuria oli liian vähän,
sanoi tokaluokkalainen 1.10.2014


Midsomerin murhat on televisioon tehty rikossarja, jossa englantilaisessa pikkukaupungissa ratkotaan erilaisia surmatöitä. Esimerkiksi tämän Viattomuuden perikuvan alkuasetelma sijoittuu Caustonin kamerakerhoon, jossa filmi- ja digikuvaajat alkavat ottaa yhteen vähän liian rajusti; porukkaa alkaa kuolla. (Huom! Ei enempää juonipaljastuksia tässä vaiheessa.)

Koko sarjaa kuvailisin sanalla lämminhenkinen. Ihmiset ovat aitoja, ja pääsääntöisesti joka jaksosta tulee sen katsoessaan hyvälle tuulelle. Hyvänä vertailukohtana toimii toinen brittidekkari Komisario Morse, joka on ahdistavampi ja masentavampi. Vaikka Midsomerin murhissa liikutaankin henkirikosten maailmassa, on perusvire kuitenkin positiivinen. Poikkeuksen muodostavat ne jaksot, joissa murhaaja on vaikkapa lapsellisen vajaamielinen, eikä ole ymmärtänyt tekemäänsä.

(En yleensä mainosta, mutta Midsomerin murhien 13. tuotantokausi on saatavissa ainakin Discshopista tai CDONista, ja Hintaseurantakin tunnistaa sen vielä.)
video 
"Kuinka minä päädyin kuvaamaan ateriani"
(Sitaatti Midsomerin murhien jaksosta Viattomuuden perikuva; 
Caustonin kameraseuran vuosinäyttelyn avajaiset.)


lauantai 7. helmikuuta 2015

Blippaus sopii kaikille


Tänään 7.2.2015 poltin pihalla papereita, joita ei oikein
muutenkaan voi tuhota yrittäjäaikaisista salassapito-
sopimuksista yms. johtuen. Blippini tältä päivältä, siis.
Olen ollut aktiiviblippaaja 1.1.2012 lähtien. Ystäväni Jussi Aalto ja Hannu Rissanen (tässä järjestyksessä) pakot^H^H^H^H^H^H yllyttivät minut siihen.

Valokuvausharrastuksella on monia erilaisia ilmenemistapoja varsinkin näin digikuvien ja Internetin aikana. Yksi taatusti aktiivisimmista on blippaus, suomennettuna kenties jotain valo(kuva)täplän tapaista, tai viittauksena digikameran piippaavaan laukaisuääneen. Ideana on ottaa joka päivä yksi kuva, joka jaetaan palvelun muille käyttäjille; jokapäiväisyys ei kuitenkaan ole vaatimus, vaan vain maksimimäärä. Myöskään kuvien julkaisun ei tarvitse tapahtua päivittäin, vaan vain kuvausajankohdalla on merkitystä. Yhteisön tyypillisimmät käyttäjät kuitenkin sekä kuvaavat että julkaisevat lähes päivittäin, ja monilla julkaistu kuva yhdistyy automaattisesti myös muihin sosiaalisen median päivityksiin (kuten Facebook tai Twitter).

Perusteet blip-harrastukselle voivat olla monenlaisia; esimerkiksi oman valokuvausharrastuksen aktivointi, uusien kontaktien luonti, muiden kuvien katselu, englannin kielen parantaminen tai vaikkapa palautteen saaminen omista kuvista. Kuten 2251 blippiä kuvannut legendaarinen muotokuvakouluttaja ja valokuvaaja Jussi Aalto kertoo:
"Olen ollut valokuvan ammattilainen vuodesta 1966 lähtien, ja viimeiset kaksi vuotta valtion taiteilijaeläkkeellä. Tämä blip-harrastus palvelee minua sormiharjoitusten tapaan, eli haluan harjoitella päivittäin, kuten muusikotkin tekevät. Näin säilytän herkkyyteni tärkeitä projekteja varten."
Blippini sukumme kesäpaikalta 16.7.2014. Tämä kuva on jo ehtinyt kerätä
useita palkintoja niin kotimaisissa kuin ulkomaisissakin valokuvakilpailuissa.
- Anteeksi, -näyttelyissä. ;)
Yritin lopettaa oman blippaamiseni 31.12.2014. Huomasin kuitenkin, etten ainakaan vielä ollut valmis siihen.

Blippaamisesta ei vielä ole tullut minulle elämäntapa, mutta "asteikkoharjoitukseni" eivät vielä sujuneet riittävän hyvin. Jokapäiväinen valokuvapäiväkirja on yllättävän dokumentaarinen. Huomaan ihan säännöllisesti katselevani kuvia vuoden, kahden- tai kolmen takaa... Ainakin painottuu se ajatus että miten aika meneekin niin nopeasti! Ja lisäksi aion tilata 100 punnan arvoisen (per vuosi) kovakantisen kuvateoksen kaikista blipeistäni. Kun varsinaiset valokuva-albumit odottelevat sitä, että joku ne täyttäisi, saa muualta teetettyä valmiin päiväkohtaisen kuvateoksen vuosistani 2012, 2013 ja 2014. :)

Tämän blipin (26.12.2012) myötä totesin
olevani vapaa "lapsuuden" valokuvaus-
traumoista.
Epätarkka, väärin valotettu, huonosti rajattu
kuva. Ja fiilis juuri se, kuin oli tuossa
tilanteessa. Ja minä julkaisin sen omissa
nimissäni. Olen vapaa kaikista estoista! ;)
Henkilökohtaisesti olen huomannut myös sen, että blippaaminen tukee kaiken muun lisäksi myös valokuvakilpailutoimintaa - tarkemmin ottaen osallistumista Fédération Internationale de l'Art Photographiquen eli FIAP:n suojelemiin näyttelyihin. Jos jokin kuva kerää jo blippinä kehuja ystäväpiiristä, sen todennäköisyys menestyä kansainvälisissä kisoissa on varsin suuri. Ja jos tähtiä, pisteitä ja kommentteja tulee ylen määrin, on todennäköisyys saada jokin palkinto jossain kisassa merkittävästi koholla.

Nyt on kuitenkin tunnustettava myös se, miksi sitten alunperin ylipäänsä ryhdyin blippaamaan. Olen aina aiemmin ajatellut niin, että yksittäiskuvien sijaan tähtään kuvasarjoihin - tarkemmin ottaen näyttelykokonaisuuksiin. En ole osannut arvostaa yksittäisiä valokuvia, olkoot miten hienoja tahansa. Halusin siis oppia ottamaan sellaisia tai ainakin päästä jotenkin sisälle siihenkin maailmaan.

Toinen peruste oli se, että kynnykseni julkaista kuvia (ainakaan digitaalisessa muodossa ja varsinkaan yksittäiskuvina) oli todella suuri. Näistä kahdesta "traumasta" halusin eroon. Aloin kuvata joka päivä ja julkaista joka päivä - yhden kuvan. 26.12.2012 koin jonkin sortin täyttymyksen: julkaisin omissa nimissäni teknisesti täysin karmean kuvan, jonka fiiliskin selvisi ennemmin "making of" -kuvasta rinnakkaisblipissä. Mutta nyt minusta tuntui hyvältä olla, kuvata ja blipata. (y)

Toinen harrastukseni, kirjoittaminen paikallislehteen Ylämaan kuulumisista, on ollut joko osasyy tai seuraus blippaukselleni. Kerran kuukaudessa Kaakonkulma painottaa ainakin aukeaman verran sisältöään Ylämaalle; yleensä minä olen se, joka tuon tilan täyttää. Vuonna 2014 kirjoittamiani tekstejä julkaistiin yhteensä 17 kpl ja kuviani ainakin 23 kpl. Näitä löytyy "ammattipuolen blogistani" jos ne nyt ketään kiinnostavat. Ainakin melkein kaikki kuvat on toki nähty myös blippeinä. :)

Lopuksi listaus minulle tärkeitä blip-tilejä Etelä-Karjala-painotuksella (tämä kuitenkin ennemmin linkkilistaksi itselleni kuin suositukseksi muille):
  • Oma blippini pikakirjanmerkein ensimmäinen tammikuuta  2012, 2013, 2014, 2015
Blippaajia Jussi Aallon valokuvanäyttelyn avajaisissa Rosfoton galleriassa,
Pietarissa 28.12.2012. Vas. Timon, (ei-blippaaja,) Lostabroad ja Darsa.
Jos joku jäi mielestään ulkopuolelle, niin listaa voidaan ehkä täydentää, jos olen samaa mieltä. Seuraan aktiivisesti lähes 200 bliptiliä. En tule luettelemaan niitä kaikkia tähän! Pidän niistä silti kaikista. :)

Ps.
Olen hulluna paitsi joulutorttuihin ja munkkeihin, myös lettuihin. Vink, vink.