torstai 29. tammikuuta 2015

Onnettomuuspaikalla

Satuin toissaperjantaina lähestulkoon ensimmäisenä onnettomuuspaikalle. Olimme ajelemassa tyttäreni kanssa kaupunkiin judoharjoituksiin, mutta matka katkesi noin 1-2 kilometrin maantietaipaleen jälkeen. Hätävilkut päällä oleva henkilöauto ja metikössä majaileva rekka pysäyttivät meidät ja sain pyynnön soittaa poliisille. Pyynnön esittäjänä oli henkilöauton kuljettaja; rekkakuski ei puhunut sanaakaan semmoisia kieliä, mitä minä osaan.

Selvisi, että aineksia oli ollut pahempaankin. Rekan luisussa ollut perävaunu oli sivuuttanut tuon vastaantulleen henkilöauton alle puolen sekunnin päästä. Vain kuljettajan ammattitaidon ansiota oli ollut se, että hän oli ohjannut rekkansa kolarin välttämiseksi ulos tieltä. Henkilöauton kuljettaja oli säikähtänyt sen verran, että kysyi minulta, tietäisinkö poliisin nykyisen numeron - hänellä oli vain vanha numero. Säikähdys oli toki hyvin aiheellinen - hengenlähtö oli ihan oikeasti ollut todella lähellä.

Poliisilla ei ole mitään omaa numeroa. Tällaisissa tilanteissa soitetaan hätäkeskukseen, jonka puhelinnumero on 112.

Minä sain nyt kunnian suorittaa tuon soiton. Hätäkeskuksesta sain ohjeet jäädä paikalle, sekä ohjata ja varoittaa muuta liikennettä. Ajoin autoni hieman kauemmaksi siten, että vastaantulijat näkivät sen jo hyvissä ajoin, ja jätin seisomaan hätävilkut päällä. Toinen auto ajettiin toiseen suuntaan myöskin hätävilkut päällä. Sen jälkeen ei sitten voinutkaan muuta kuin odotella. Liikennettä oli paljon (kuten Vaalimaantiellä aina). Taskulampun avulla ohjasimme muun liikenteen turvallisesti onnettomuuspaikan ohi. Ensin saapui Ylämaan VPK, sitten ambulanssi (rekan kuljettaja oli onneksi ihan täysissä sielun- ja ruumiin voimissa) ja lopuksi poliisi. Siinä vaiheessa pyysin ammattilaisilta luvan palata kotiini (kun oli se tytärkin mukana); kaupunkimenoihin ehtiminen oli jo ollutta ja mennyttä.

Olin paikalla reilut puoli tuntia. Aivan normaalilla arkipäivän ajelulla varustukseni olivat pakkasen ja tuulen kestävät (nahkatakki, lämmin hattu, vuorelliset hanskat ja kunnolliset talvikengät). Auton takakontissa oli turvaliivit, jonka pidin päälläni koko maantien varressa seisoskelun ajan. Jouduin nyt tunnustamaan, että on ihan aiheellista puhetta aina autoilemaan lähtiessä valita mukaan tuleva varustus siten, että pärjää erikoistilanteissakin! Olisi himpun verran kylmännyt ilman näitä varusteita...

Mikähän lienee ollut alunperin sen syynä, että rekan perävaunu ylipäänsä lähti heittelehtimään? En tiedä varmaksi, mutta olin juuri hetkeä ennen onnettomuuspaikalle saapumista todennut tyttärelleni, että: "Onpahan muuten liukasta. Ei meillä taida olla nyt mihinkään kiire..."

Lopuksi pakollinen itsearviointi: osasin olla tilanteessa rauhallinen ja muita tielläliikkujia kohtaan johdonmukainen. Muistin oikein tien numeron (hätäkeskus sijaitsee jossain ihan muualla päin Suomea) ja osasin arvioida etäisyyden edellisestä risteyksestä aika tarkasti. Jos jälkiviisaasti miettisin pari asiaa, jotka olisin kuitenkin voinut tehdä paremmin, niin 1) olisin tarkastanut, ettei rekassa ollut matkustajia vaan pelkkä kuljettaja, 2) kun VPK tuli paikalle, niin ensi töikseen he selvittivät, mitä oli lastina (mahdollisten ympäristöriskien yms. vuoksi) - lastenvaatteita - olisin ehkä voinut selvittää tämänkin jo aiemmin, tosin... 3) pitäisi vielä opetella se venäjänkieli, kun tällä syrjällä Suomea kerta asun... ;)

Onneton rekka ja epäonninen kuljettaja. Minun autoni vilkuttelee kauempana hätävilkkuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti