torstai 29. tammikuuta 2015

Onnettomuuspaikalla

Satuin toissaperjantaina lähestulkoon ensimmäisenä onnettomuuspaikalle. Olimme ajelemassa tyttäreni kanssa kaupunkiin judoharjoituksiin, mutta matka katkesi noin 1-2 kilometrin maantietaipaleen jälkeen. Hätävilkut päällä oleva henkilöauto ja metikössä majaileva rekka pysäyttivät meidät ja sain pyynnön soittaa poliisille. Pyynnön esittäjänä oli henkilöauton kuljettaja; rekkakuski ei puhunut sanaakaan semmoisia kieliä, mitä minä osaan.

Selvisi, että aineksia oli ollut pahempaankin. Rekan luisussa ollut perävaunu oli sivuuttanut tuon vastaantulleen henkilöauton alle puolen sekunnin päästä. Vain kuljettajan ammattitaidon ansiota oli ollut se, että hän oli ohjannut rekkansa kolarin välttämiseksi ulos tieltä. Henkilöauton kuljettaja oli säikähtänyt sen verran, että kysyi minulta, tietäisinkö poliisin nykyisen numeron - hänellä oli vain vanha numero. Säikähdys oli toki hyvin aiheellinen - hengenlähtö oli ihan oikeasti ollut todella lähellä.

Poliisilla ei ole mitään omaa numeroa. Tällaisissa tilanteissa soitetaan hätäkeskukseen, jonka puhelinnumero on 112.

Minä sain nyt kunnian suorittaa tuon soiton. Hätäkeskuksesta sain ohjeet jäädä paikalle, sekä ohjata ja varoittaa muuta liikennettä. Ajoin autoni hieman kauemmaksi siten, että vastaantulijat näkivät sen jo hyvissä ajoin, ja jätin seisomaan hätävilkut päällä. Toinen auto ajettiin toiseen suuntaan myöskin hätävilkut päällä. Sen jälkeen ei sitten voinutkaan muuta kuin odotella. Liikennettä oli paljon (kuten Vaalimaantiellä aina). Taskulampun avulla ohjasimme muun liikenteen turvallisesti onnettomuuspaikan ohi. Ensin saapui Ylämaan VPK, sitten ambulanssi (rekan kuljettaja oli onneksi ihan täysissä sielun- ja ruumiin voimissa) ja lopuksi poliisi. Siinä vaiheessa pyysin ammattilaisilta luvan palata kotiini (kun oli se tytärkin mukana); kaupunkimenoihin ehtiminen oli jo ollutta ja mennyttä.

Olin paikalla reilut puoli tuntia. Aivan normaalilla arkipäivän ajelulla varustukseni olivat pakkasen ja tuulen kestävät (nahkatakki, lämmin hattu, vuorelliset hanskat ja kunnolliset talvikengät). Auton takakontissa oli turvaliivit, jonka pidin päälläni koko maantien varressa seisoskelun ajan. Jouduin nyt tunnustamaan, että on ihan aiheellista puhetta aina autoilemaan lähtiessä valita mukaan tuleva varustus siten, että pärjää erikoistilanteissakin! Olisi himpun verran kylmännyt ilman näitä varusteita...

Mikähän lienee ollut alunperin sen syynä, että rekan perävaunu ylipäänsä lähti heittelehtimään? En tiedä varmaksi, mutta olin juuri hetkeä ennen onnettomuuspaikalle saapumista todennut tyttärelleni, että: "Onpahan muuten liukasta. Ei meillä taida olla nyt mihinkään kiire..."

Lopuksi pakollinen itsearviointi: osasin olla tilanteessa rauhallinen ja muita tielläliikkujia kohtaan johdonmukainen. Muistin oikein tien numeron (hätäkeskus sijaitsee jossain ihan muualla päin Suomea) ja osasin arvioida etäisyyden edellisestä risteyksestä aika tarkasti. Jos jälkiviisaasti miettisin pari asiaa, jotka olisin kuitenkin voinut tehdä paremmin, niin 1) olisin tarkastanut, ettei rekassa ollut matkustajia vaan pelkkä kuljettaja, 2) kun VPK tuli paikalle, niin ensi töikseen he selvittivät, mitä oli lastina (mahdollisten ympäristöriskien yms. vuoksi) - lastenvaatteita - olisin ehkä voinut selvittää tämänkin jo aiemmin, tosin... 3) pitäisi vielä opetella se venäjänkieli, kun tällä syrjällä Suomea kerta asun... ;)

Onneton rekka ja epäonninen kuljettaja. Minun autoni vilkuttelee kauempana hätävilkkuja.

torstai 22. tammikuuta 2015

Hyötyliikuntaa ja lähiluontoa

Edit: Vilajoki tulee kuvattua ihan joka 
kerta ohikävellessä...Tässä tilanne 
aamulla 24.1.2015 noin klo 8.00
Uutisissa sanottiin, että joka päivä pitäisi kävellä vaikkapa vain 20min, jos haluaa elää vanhaksi. Mutta mitä järkeä on kävellä mihinkään ilman kameraa?!

Valokuvaajan kehityskaareen on perinteisesti kuulunut se, että viimeistään ammattilaiseksi ryhdyttäessä unohdetaan kaikki turhanpäiväinen kuvaus. Kun valokuvaus on ammatti, pitää jokaisesta merkittävästä kuvasta saada palkkio. No, toisaalta - mitenkäs se valokuvaaja sitten käy vaikkapa lomamatkalla, jos tekee samalla töitä... eli ottaa valokuvia...

No, vakavammin ottaen: En allekirjoita ylläolevia ainakaan kokonaan, vaan halusin vain provosoida. Minun mielestäni jokaisen valokuvaajan velvollisuus on dokumentoida omaa elinympäristöään. Eikä sitäkään vain ns. ohimennen, vaan säännöllisin toistoin eri vuorokaudenaikoina, eri vuodenaikoina ja eri vuosina. Määrä tuo laatua. Toteutan tätä myös itse; kuvaan jatkuvasti kaikkea sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Vasta jälkikäteen on nähtävissä se muutos, mikä miljöössä, ystävissä ja laajemmin ottaen koko maailmassa ympärilläni tapahtuu.

Minulla on aina kamera mukanani - tai ainakin digitaalinen sellainen. Pyrin kuvaamaan mieluummin vähän liikaa ihan turhia kuvia kuin suotta säästelemään materiaalia. Vaikka jotkin kuvat eivät ikinä päätyisi teoksina näyttelyni seinälle, on niiden dokumentaarinen arvo ainakin minulle osoittautunut korvaamattomaksi. Mutta toisin päin ajateltuna: on sekin korvaamatonta, että dokumentoi purettavia rakennuksia ja katoavaa miljöötä; liian helposti kuvaamme vain sitä, mikä on uutta.

Sain kuin sainkin poikani kiinni tänään koulumatkalta.
Lopun matkaa (n. 500m) juttelimme mukavia mm.
valokuvauksesta, judosta ja legoista. :)
Tänään pidin pidennetyn lounastauon, ja lähdin kiertotietä poikaani vastaan kouluun. Sain niin hyötyliikunnan kuin valokuvausharrastuksenkin tekosyillä korjattua sen, ettei kauniin sään johdosta pääni kestänyt olla koko päivää sisällä. ;) Kuvasin taas kerran samat kohteet, jotka melkein joka päivä kuvaan - mutta minä en koe sitä niin. Mielestäni sain tallennettua tämänpäiväisen kävelylenkkini, päivän hyvän fiiliksen, kauniin luonnonvalon, jopa pakkasen. Vaikka olen kiertänyt samaa lenkkiä lähes päivittäin jo monta vuotta, niin aina sieltä vain löytyy jotain uutta!

Vaalimaantiellä (387) on jatkuva rekkaliikenne. 2km pätkällä
laskin tänäänkin alle 12 minuutin kuluessa 15 rekkaa. Saapa
nähdä, miten uusi moottoritie (Turku-Vaalimaa)
valmistuessaan kasvattaa tämän tien liikennemääriä
entisestäänkin... :(
Oman elinympäristöni dokumentointi on viimeiset 10 vuotta tarkoittanut aika vahvaa Ylämaa-painotusta, mutta toki kuvaan aktiivisesti myös lähimmän kaupungin eli Lappeenrannan elämää. Vielä laajemmassa perspektiivissä yritän antaa osani koko Etelä-Karjalan dokumentoimisesta; niin nykyisen suomalaisen-, kuin Neuvostoliitolle luovutetun alkuperäisen kokonaisuudenkin osalta. Ylämaan ja Lappeenrannan jälkeen kolmanneksi tärkeimmäksi kaupunkikuvauskohteekseni onkin noussut Viipuri. Sinne on muuten kotioveltamme linnuntietä mitattuna lyhyempi matka kuin Lappeenrantaan... :)

Olen avannut toisen blogin ammatillisista kuvaus- ja kirjoitustehtävistä. Sisältö tulee kasvamaan myös menneiden tapahtumien osalta sitä mukaa, kun minulla kiinnostusta riittää:
http://www.ylv.fi/

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Kissankuvatuksia

Kimi tuli meille hiirikissaksi 29.8.2013, ja on kieltämättä hoitanut tehtävänsä
hyvin. Talvikauden 2013-2014 kuudes ja samalla viimeinen kotihiiri syötiin
tietojeni mukaan 3.3.2014. Tänä talvena ei hiiriä ole näkynyt eikä kuulunut.
Meillä asuu kaksi kissaa. Ensimmäinen muutti meille hyötyeläimeksi, kun päätimme ulkoistaa hiirientorjunnan alan ammattilaiselle. Toinen kissa tuli taloon vuotta myöhemmin, kun muu perhe halusi perheenjäseneksi hieman ihmisläheisemmän (eli silityshalukkaamman syli-)kissan.

Alle 1,5 vuoden kokemuksella on kuitenkin mielenkiintoista huomata, miten paljon Kimi ja Minttu ovat vaikuttaneet elämäämme. Vaikkei esimerkiksi tuo mainittu hiiriongelma ollut alunperinkään kovin pahaa laatua (tyyliin 5-10 hiirtä saatiin kaurahiutalesyötillä napattua pyydykseen vuosittain), tänä syksynä ei yhtään kertaa ole edes rapissut seinän välissä. Nurmikon myyränkolotkin ovat vähentyneet murto-osaan entisestä. Molemmat otukset ovat myös selkeästi erilaisia persoonallisuuksia, eikä sitä voi laittaa vain sen piikkiin, että toinen on poika- ja toinen tyttökissa.

Kissojen valokuvaamisesta


Kissojen, koirien ja muiden eläinten, jopa pienten lasten valokuvaamiseen ns. kotialbumikäyttöön riittää yleensä kolme-neljä pääsääntöä. Esittelen niistä ensimmäiset tässä kuvaesimerkein:


Ensimmäinen sääntö:
Mene lähemmäksi.
- Eikö ole nätti kissa tuolla talutushihnan päässä? ;)
Toinen sääntö:
Mene vieläkin lähemmäksi.


Minttu tuli meille kotikissaksi ja Kimin kaveriksi 5.8.2014.
Näemme maailman kolmiulotteisena, mutta valokuva on aina kaksiulotteinen. Sen vuoksi kuvaustilanteessa on otettava huomioon se, miten kohde saadaan näyttämään aidolta.

Suomalaisten perisynti valokuvia otettaessa (no, miksei muutenkin) on  olla liian kaukana. Nyrkkisäännöksi voisikin sanoa: aina voi mennä vielä vähän lähemmäksi.

Lähellemeno tarkoittaa myös sitä, että laskeudutaan kuvattavan kohteen kanssa samalle tasolle. Liian helposti kuva otetaan "yläilmoista" ja lopputulos on kaikkea muuta kuin kohteen (eli eläimen) itsensä näköinen.

Kolmas sääntö koskee tarkennusta. Jos halutaan, että kuva näyttää tarkalta, on tarkennettava eläimen (tai ihmisen) silmään, ja vielä tarkemmin ottaen siihen silmään, joka on lähempänä:

Tarkennettu nenään. Kuva näyttää epätarkalta.
(Napauttamalla kuvaa näet sen suurempana.)
Tarkennettu (lähempään) silmään. Kuva näyttää tarkalta,
vaikka elukka pääosin on epätarkalla alueella.





torstai 8. tammikuuta 2015

Pihaton toinen alku

Avajaisvieraita 7.1.2015 Kaakkois-Suomen valokuvakeskuksen
ylläpitämässä Galleria Pihatossa. Avajaisnäyttelynä toimi
Patricia Seppälän säätiön tuottama Seppo Saves in memoriam.
Alkuperäinen matkakertomus julkaistiin Apu-lehdessä.
Tänään 7.1.2015 voidaan väittää, että uusi luku on avattu lappeenrantalaisessa valokuvataiteessa, kun Kaakkois-Suomen valokuvakeskus ry järjesti ensimmäistä kertaa näyttelyn Lappeenrannan kaupungin omistamassa ja ylläpitämässä galleria Pihatossa. "Valokuva ja valokuvataide ovat ansainneet paikkansa tässä kaupungissa," oli ensimmäinen ajatukseni. Siihen vaadittiin vain noin vuosikymmenen työ. :) Hyvin positiivista on sekin, että tilasta tähän asti vastannut Etelä-Karjalan taiteilijaseura on lähtenyt avoimin mielin mukaan uuteen tilanteeseen, ja rakentavaa yhteistyötä on sekä jo tehty, että luvassa jatkossakin.

Suomen kameraseurojen liiton
puheenjohtaja Maria Hakokorpi-
Jumppanen ojentaa liiton viirin
26.10.1996 Saimaan kameraseuran
puheenjohtajalle Erkki Korhoselle.

Taustalla myhäilee liiton
koulutuspäällikkö Seppo
Kiljunen Savonlinnasta.
Ensi vuonna 20-vuotisjuhliaan viettävä Galleria Pihatto on jo aiemminkin liittynyt tärkeäksi osaksi lappeenrantalaista valokuvakulttuurielämää. Jo alusta alkaen vuonna 1996 (jolloin sitä kutsuttiin nimellä Pappilanpellon pihatto) sitä oli perustamassa Lappeenrannan kaupungin ja Etelä-Karjalan taiteilijaseuran ohella Saimaan kameraseura ry. Seura oli sen jälkeenkin aktiivisesti mukana gallerian pyörittämisessä useamman vuoden ajan; myös gallerian ensimmäinen vakituinen valvoja löytyi kameraseuran riveistä.

Jostain syystä yhteistyö myöhemmin kuitenkin suljettiin - valokuvataiteen aika ei kai ollut vielä silloin. Mielenkiintoinen yksityiskohta on kuitenkin se, että Suomen kameraseurojen liiton valtakunnallinen teemanäyttely "Erotiikka" järjestettiin Galleria Pihatossa 1996.

- Valitsimme aiheeksi erotiikan, koska halusimme mielenkiintoisen, elämänmyönteisen ja paikalliseen kulttuuriin sopivan aiheen, kertoi Saimaan kameraseuran sihteeri Esa Toppila.
Unto Ahjotulen performanssi Kalevi
Tarvaisen (viulu) ja Seppo Valkeajoen
(harmonikka) säestyksellä 26.10.1996


- Mikäli olisimme arvanneet viime aikojen tapahtumat, vähemmistöavioliittojupakat ja lapsiskandaalit, olisimme varmasti miettineet teemaa vielä uudestaan, SKsL:n puheenjohtaja Maria Hakokorpi-Jumppanen pohti puolestaan omassa puheenvuorossaan.

- Toisaalta, eikös se "liehuva Liekinvarsi" ole vähän täältä päin lähtöisin...? - viitaten Riitta Uosukaisen kirjaan.

En usko olevani mikään ennustajien lahja maailmalle veikatessani saman liiton vuosinäyttelyn 2016 tulevan järjestetyksi tuossa samassa paikassa. Saimaan kameraseura on jo tammikuusta 2008 lähtien kokoontunut valokuvakeskuksen tiloissa ja se täyttää ensi vuonna taas pyöreitä...

Galleria Pihatto tammikuussa 2015
Tänä vuonna "uuden" gallerian avajaisnäyttelynä toimii lehtikuvaaja Seppo Saveksen (1940-2013) muistonäyttely hänen Papua-Uuteen-Guineaan suuntautuneelta kuvausmatkaltaan vuodelta 1962. Ei ikinä ennen - eikä kai sen jälkeenkään - mikään suomalainen aikakauslehti ole lähettänyt toimittajiaan peräti neljän kuukauden ulkomaankomennukselle!

Suosittelen lämpimästi näyttelyyn ja tilaan tutustumista itse kullekin!


perjantai 2. tammikuuta 2015

Ilotulitusten valokuvaamisesta

Olen kuvannut ilotulituksia lähestulkoon joka vuosi, mutta aina vain joudun tarkastamaan kuvausasetukset etukäteen. En sano, että nämä olisivat parhaat vinkit kaikille, mutta haluan laittaa itselleni muistiin että tänä vuonna paras onnistuminen tuli asetuksilla herkkyys 200/24°ISO, aukkona f/5,6 ja suljinaikana 0,5-2,0 sek. Ja valokuvaajille tiedoksi: kameran alla oli jalusta. ;)

Suljinaika vaikuttaa siihen, miten raketti piirtyy. Pitkällä suljinajalla raketin "valuminen" näkyy parhaiten, mutta riskinä on räjähdyksen ylivalottuminen. Entäpä se, että halutaanko mukaan yksi raketti kerrallaan vai pidempi sarja? Ja sitäkin joutuu pohtimaan, että miten tilanne ja ympäristö saadaan mukaan. Pelkät raketinkuvat ilman miljöötä ovat - anteeksi vain - aika kesyjä.

Ilotulituksia Ylämaalla 31.12.2014.
Ylämaa-talolle oli kokoontunut noin 150-200 henkilön porukka. Ihan hyvin, siis!
Makkaransyöntiä, (kuuman) mehun juontia, paloauto... Ohjelmaa oli vaikka miten paljon.
Perinteinen mäenlasku veti myös puoleensa. :)


Ja vielä yksi paukku!

Kun vanhan addiktion lopettaa, voi ottaa uuden tilalle

Lopetin tänään blippaamisen, jota olin harrastanut kolme vuotta ilman päivänkään taukoa. Se tarkoittaa yhteensä 1097 blippiä aikavälillä 1.1.2012-1.1.2015. Blippaamisesta tulen lähiaikoina kirjoittamaan erikseen, joten en analysoi sitä nyt.

Tämän uuden blogini nimi tulee muiden harrastusteni kautta. Vietän neljänä päivänä viikossa aikaani tatamilla lasteni judoharjoitusten ohjaajana, ja sen lisäksi yritän ehtiä kahtena muuna päivänä kotikylämme karateseuran harjoituksiin - ja vielä treenata sitä judoakin joskus myös itse. Japaninkielinen sana do tarkoittaa tietä, tapaa tai periaatetta; tässä blogissa tulen siis pohtimaan minulle tärkeitä asioita ja taatusti täysin subjektiivisesti. Ja tämä on minun blogini; esittelen siis minun omaa näkemystäni ja minun tapaani tehdä tai nähdä asioita.

En tule takaamaan minkäänlaista aikataulua. Joka päivä en enää tule julkaisemaan; kerran viikossa on tavoitteena ja kerran kuussa jonkinlaisena vähintään-lupauksena. Blip-tilini otsikko "Kosonen Archive" tuli aikoinaan Midsomerin murhien kameraseurajaksosta; tällä blogilla on osittain sama dokumentaarinen tehtävä. Haluan laittaa ylös asioita, joita minulle tai minun ympärilläni tapahtuu ns. jokapäiväisessä arkielämässä. Ne toimivat minulle itsellenikin muistiinpanoina tai jopa päiväkirjamerkintöinä siitä, mitä on tullut tehtyä.

Seuraava kysymys lienee, että mitä blogini sisältö sitten tulee käsittelemään. Uskoakseni luvassa on sellaisia kirjoituksia, jotka koskevat asioita kuten judo, karate, valokuvaus, saksofonismi, (big band -)musiikki, vanhan talon ja vanhojen autojen remontointi, paikalliset tapahtumat, yhdistystoiminta, kouluttaminen, ammattinörtismi, Ylämaa, Lappeenranta, Viipuri... onhan näitä. En aio keskittyä mihinkään yksittäiseen osa-alueeseen, koska tämä kirjoittaminenkin on minulle vain harrastus. Fiilispohjalta mennään. :) Koetan kuitenkin keksiä sopivia tageja, joilla saan nämä osa-alueet merkittyä myöhempää kategorisointia varten.

Aion myös jossain vaiheessa kopioida vanhoilta kotisivuiltani remontti- yms. kertomuksia myös tähän blogiin. Pyrin kuitenkin ilmoittamaan tekstin "iän" julkaisuvaiheessa, ja nuo vanhemmat tekstit siirrän "julkaisupäivältään" suunnilleen alkuperäiseen ajankohtaan.

Viimeinen blippini toimii samalla avauksena blogilleni. Hyvää uutta vuotta 2015!