perjantai 15. tammikuuta 2016

Geokätköilyä Ylämaalla

Ensin otetaan suunta. Puhelimen GPS on
hyvä lähtökohta, mutta ihan viereen
se ei tule viemään.
Olen tunnetusti hieman yllytyshullu, joka tuli todistettua jälleen kerran. Olen tiennyt toki ennenkin, että minulla on monia geokätköilyä (engl. geo caching) harrastavia kavereita. Edellisessä tekstissäni taisin kirjoitella Urban Exploration -harrastuksen olevan nykyisin valokuvauksen alalaji. Ihan sama pätee kyllä tähänkin. Geokätköily on minun mielestäni taatusti yksi valokuvausharrastuksen alalajeista, ja minut houkuteltiin nyt vuoden vaihteessa sitten senkin pariin.

Vaikka olenkin tätä harrastusta seurannut vierestä jopa aika pitkään, vasta vuoden vaihteessa tulin ylipuhutuksi mukaan itse. Homma alkoi omilta kyliltä. Tampereella asuvat kaverini tulivat kylään ja katsoivat puhelimistaan, että tässä Ylämaan kirkonkylällä olisi lähellä parikin kätköä. Niinpä lähdimme niitä etsimään, löysimme ne ja kuittasimme myös. Kun palasimme meille, rekisteröin geokätköilypalveluun (http://www.geocaching.com) oman käyttäjätunnukseni (tvkosone). Samalla merkitsin nämä kätköt löydetyksi, olinhan ne merkinnyt myös lokiin. Ja siis ollut kätköpaikalla ihan oikeasti.

Maasto voi olla vaikeakulkuistakin, mutta samalla saattaa
päätyä hienojen paikkojen äärelle.
Geokätköily on ulkoilmaharrastus, ja vaatii joskus jopa jonkin verran erätaitoja, samoin kuin -varusteita. Kätköjen vaikeusaste luokitellaan asteikolla 1-5 suuremman numeron merkitessä vaikeampaa piiloa. Samalla asteikolla luokitellaan kätkön koko. Mikrokokoinen (1) kätkö voi olla vaikkapa filmipurkki, paahtoleivän kokoinen Tupperware-laatikko on määritelmän mukaan pieni (2).

Kätköt julkaistaan Internet-palvelussa, ja ne sisältävät sijaintitiedot hyvinkin tarkasti ilmaistuna. Tai ainakin riittävällä tarkkuudella, jotta homma ei menisi liian helpoksi... ;)
Kätkö on löytynyt. Taskulamppu (=kännykässä) on jo tarpeen.
Kätköt voivat olla melkein minkä näköisiä vain.
Tällä kertaa löytyi rautalanka, jonka päässä oli: filmipurkki.
Kätkön sisällä on loki.
Siihen kuitataan käynti samalla, kun se merkitään myös
verkkopalveluun. Tuplavarmistus takaa löytöjen oikeellisuuden.
Vanhemmat harrastajat opastivat, että tarkkuus-GPS auttaa paikantamisessa hyvinkin paljon. Puhelimien GPS:t sen sijaan saattavat vähän heitellä. Tarkemmillakin laitteilla on silti haasteensa, esim. kallionseinämän vieressä heijastukset saattavat sekoittaa arviointia.

Harrastusta eivät rajaa mitkään sen kummemmat käyttäytymisnormit. Joillakin voi olla tavotteita, esim. N löydettyä kätköä viikossa/kuukaudessa/vuodessa, ja jotkut taas suhtautuvat rennommin. Kätköjä voi etsiä silloin, kun niitä osuu matkan varrelle, eikä lukumäärän hidas kasvaminen ole mikään häpeä.

Miksi ihmeessä?

Hyvillä harrastuksilla ei ole pakko olla mitään oikeaa syytä. Geokätköilylle semmoisia silti löytyy. Harrastuksen myötä tulee ulkoiltua ja liikuttua, ja ennen kaikkea pääsee tutustumaan hienoihin paikkoihin. Varsin usein on nimittäin niin, että kätkö on perustettu sellaiseen paikkaan, jossa on jotain muutakin nähtävää. Tyypillinen tilanne on se, että paikallinen harrastaja perustaa kätkön johonkin, jossa tietää olevan jotain katsottavaa. Ja ulkopuolinen harrastaja käy myöhemmin tuon kätkön sitten etsimässä.

Olen ajatellut tehdä itsekin omia geokätköjä. Ylämaan luontopolku on yksi vahva ehdokas kohteeksi tai jopa kohteiden sarjaksi, Viipurin kaupunki ja entinen Johanneksen kunta myös hyvinä vaihtoehtoina. Tuolla nykyisen itärajan takana on kätköjä paljon harvemmassa kuin Suomessa, mutta tokihan myös Ylämaan turismia pitää lisätä keinolla millä hyvänsä. :)

Se mitä en ole vielä päättänyt, on jo tietämieni kätköjen uudelleenkäynti. Esimerkiksi Käkisalmen linnassa olisi semmoinen. Luultavasti joudun siis käymään siellä uudestaankin, että saan kätkön pengottua käsiini ja kuitattua. Monipuolisesti merkitty kartta löytöjen osalta kun on kuitenkin myös geokätköilijälle kunniaksi ja jopa jonkin sortin arvostuskriteeri, vaikkei mitään stressiä ottaisikaan...

perjantai 1. tammikuuta 2016

Ylämaa-talolla järjestetty uudenvuodenjuhla kasvatti suosiotaan

Ylämaan päiväkodin ystävät ry järjesti yhteistyökumppaniensa kanssa 31.12.2015 perheille tarkoitetun uudenvuodenjuhlan Ylämaa-talon
pihapiirissä. Juhla järjestettiin nyt toista kertaa, ja se keräsi vielä viime vuottakin suuremman yleisön. Tänäkin vuonna hienoin asia tuntui olevan se, että lapset pääsivät keskellä joululomaa tervehtimään kavereitaan.

Tilaisuuden avasi Ylämaan päiväkodin ystävät ry:n puheenjohtaja Suvi Metso, joka avaussanoissaan toivotti kaikki tervetulleiksi ja kiitti tapahtuman järjestäjiä ja muita tukijoita. Myös lahjoittajia oli tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna.

Ylämaan entinen kirkkoherra, tohtori Antti Vanhanen piti uudenvuodenhartuden, jossa totesi muun muassa, että on mukava nähdä niin paljon ihmisiä paikalla.

- En taida nuorimpia osallistujia tunteakaan kovin hyvin, mutta monet vanhemmista ja isovanhemmista ovat hyvinkin tuttuja, hän totesi.

- Huomaa, että yhteisöhenki on edelleen vahva näillä kylillä!

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Uuras löytöretkeilykokeilu(na)

Hylätty rakennus Uuraassa
Urban Exploration, Urban Exploring tai lyhyesti vain UE tarkoittaa vapaasti kääntäen (löytö-)retkeilyä kaupunkimaisissa ympäristöissä. Se tapahtuu kuitenkin sellaisissa paikoissa, joissa ns. tavalliset ihmiset eivät normaalisti käy ainakaan ilman asiaa. Tämä tarkoittaa siis esim. teollisuusalueita ja jopa tehtaita, hylättyjä taloja - tai ainakin sisäpihoja, raunioituneita miljöitä, bunkkereita, viemäreitä yms. Jostain syystä harrastus on kerännyt piiriinsä monia valokuvaajia. Voisin jopa väittää, että se nykyisin on yksi valokuvausharrastuksen alalajeista.

Sisätilojen rappion voi
nähdä myös kauniina.
Tällaisen löytöretkeilyn yksi ainoista säännöistä on se, että paikat jätetään aina siihen kuntoon, jossa ne olivatkin. Mitään ei siis saa särkeä, mihinkään ei jätetä merkintöjä jne. Näin toimien harrastus on myös täysin laillinen ainakin mitä tulee oleskeluun hylätyissä paikoissa. Koti- tai julkisrauhan piiriin kuuluville alueille ei mennä, mutta  autiotalot eivät näiden rajoitusten piiriin pääsääntöisesti edes kuulu. Jos johonkin sellaiseen on pääsy kielletty, se on erikseen ilmoitettu. Asutut rakennukset, ml. kesäasunnot ja veneet, ovat asia erikseen samoin kuin käytössä olevat virastot, tehtaat yms.

Yleensä erityiseen kieltoon liittyy se, että liikkuminen rapistuvassa rakennuksessa voi olla harrastajalle itselleen vaarallista, ja omistaja haluaa välttyä korvauksilta jos jotain sattuu. Harrastuksen toinen sääntö liittyykin tähän: liikkuminen hylätyissä tiloissa tapahtuu omalla vastuulla. Jokainen ottaa itse sen riskin, että tuollaisessa paikassa liikkuessa saattaa vaikkapa tiiliskivi tippua päähän. Tuollaisissa ympäristöissä kannattaa siis liikkua huolellisesti, turhia riskejä vältellen ja järkeä käyttäen.

Löytöretkeilijä bunkkerissa
(omakuva kännykällä valaistuna)
Neuvostoliitolle luovutetuilla alueilla alueella tapahtuva löytöretkeily on nostanut suosiotaan viime vuosina. Syy on selvä: jäljellä on vielä paljon vanhaa, jopa sodissa palaneita / räjäytettyjä rakennuksia. Neuvostoliiton aikana vallitsi pysähtyneisyys, ja niinpä paljon vanhaa on säästynyt. Silti myös neuvostoretro tuntuu olevan jatkuvassa suosiossa löytöretkeilijöiden keskuudessa. Peltiset autotallit, seiniin unohtuneet punatähdet, hylätyt kulkuneuvot ja neuvostoaikaiset rakennukset ovat nekin mielenkiintoisia. Valokuvaajan kannalta tärkeää on toki myös se, että nämä lähiöt ja kylät ovat yhä edelleen asuttuja. Valokuviin saa siis myös ihmisiä, eikä Venäjän puolella kukaan tule nipottamaan ettei häntä tai hänen lapsiaan muka saisi kuvata.

Uuras

Valokuvaaja työssään. Tarkkasilmäiset huomaavat Viipurin
hehkuvan kuvan vasemmassa yläreunassa.
Tästä seikkailu alkoi. Astuimme rohkeasti sisään.
Kylänraittia. Vastapäisen talon seinässä neuvostoretroa.
Kuljettaja piti makkaransyöntitauon. Näytti maistuvan.
Lähdimme jo tutuksi käyneellä kaveriporukalla tutustumaan Uuraan saareen joulukuun lopussa. Uuras (venäläisittäin Высоцк eli Vysotsk)  kuului alunperin hallinnollisesti Johannekseen, mutta se siirrettiin 1930-luvulla osaksi Viipuria. Sotien jälkeen myös Uuras luovutettiin Neuvostoliitolle, ja nykyisin se on yksi Venäjän pienimpiä kaupunkeja.

Uuras on vanha linnoitussaari. UE-painotteisen Syrjäseutu-blogin ansiosta ajauduimme tällä kertaa tutustumaan nimenomaan linnoitusten saloihin. Tutkimme niin valleja kuin bunkkereitakin.

Rakennelmat olivat osittain rapistuneita, mutta eivät ainakaan vielä mitenkään riskikunnossa sikäli kun asiasta jotain ymmärsimme. Taskulamput olivat silti tärkeä lisävaruste ainakin bunkkereissa liikkuessa. Katoissa oli välillä nähtävillä irtoamisvaarassa olevia tiilenpalasia, seinissä oli kohtia joihin ei kannattanut koskea tai ainakaan nojata, ja jalkoihinkin oli hyvä näyttää valoa kompastumisvaaran pienentämiseksi.

Ulkonakin joutui kulkureittiä välillä vähän miettimään, mutta aika helppokulkuista maasto kuitenkin mielestäni oli. Keli oli mahtava, ja niinpä aikaa vierähtikin useampi tunti. Aurinko paistoi nätisti, ja varsinkin rannan kauneus tuli ikuistettua. Toki linnoitusrakennelmat olivat kuvauksellisia myös ulkopuolelta.

Matka huipennettiin paikalliseen kauppaan, josta mukaan tarttui mm. halpaa makkaraa ja alennusvodkaa. Kylä - vai sanoisinko "kaupungin keskusta" oli varsin sympaattinen, ja voi olla, että sitä on tultava kuvaamaan vielä erikseen.

Vaikka Uuras on saari, on sinne nykyisin helppo päästä henkilöautolla. Saarella ei myöskään ole sen suurempia kulkurajoituksia - tosin öljysatamaan emme nyt edes yrittäneet päästä. Nämä molemmat olivat minulle kuitenkin uutta tietoa, joten kiitokset aiempana mainitun Syrjäseutu-blogin pitäjille!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Grand Voyager uusien jarrujen tarpeessa

Grand Voyager on auto, jota on valmistettu tietääkseni ainakin neljänä eri merkkinä (Chrysler, Plymouth, Dodge ja Ford). Itselläni on ollut kaksi yksilöä, vuosimalleiltaan 1996 ja 2000, eli ulkonäöltään aika identtisinä. Ensimmäinen oli Amerikan-mallia, ja toinen eurooppalainen. Eroa on ollut ainakin sen osalta, että uudemmassa on keltainen takavilkkuvalo, ja vanhemman ilmastointi puhalsi oikeasti kylmää.

Tänä keväänä (2015) totesin, että jarrut alkoivat autostani olla lopussa. Koska ei ollut paljoakaan ajoja tiedossa eli ei ollut hoppu, päätin säästää isot rahat ja remontoida ne itse. Loppujen lopuksi aikaa tosin vierähti syyskuulle asti, eli melkein puoli vuotta... Mutta säästinpähän ainakin sitä rahaa, kai. ;)

Itselleni muistiin ja muille iloksi kirjasin kuitenkin ylös työvaiheet tämän remontin osalta:

Tästä se alkaa. Kaikki "palat" ovat paikoillaan ja osa tukevasti ruosteessa.
Sitä en myönnä julkisesti ;) mutta tuo jarrulevy irtosi paikaltaan vasta, kun 
täräytin sitä alareunaan lekalla. Se ei ollut millään muulla kiinni. 
Ai niin: jarrusatula oli siis siinä vaiheessa jo pois... 
Osaan ruuveista/pulteista käy kuusiokoloavain, osaan
kiintoavain ja osaan ruuvimeisseli. Koot ja yhdistelmät vaihtelevat. Jopa
Grand Voyagereissa on niin monta erilaista versiota, että omat yhdistelmät
joutuu itse löytämään. Samoin kuin sen, onko siellä takana jenka, jota
pyöritetään, vai "ankkuri" joka vain painetaan ja käännetään 90 astetta...

Tällaisen työkalun hankkimista suosittelen lämpimästi. Maksaa kympin-pari,
ja tarkoituksena on painaa jarrumäntä uudelleen sisään. Toisin kuin muilla
puristimilla, tämä mahdollistaa myös takapyörän jengallisen männän
sisäänmenon... se mäntä siis pyörii samalla, mutta tuo työkalu sallii sen 

tapahtua. Ja tiedoksi: jarrusatula on kiinni kahdella pultilla. Näkyvät kuvassa.
Uusi ja vanha jarrulevy. On vähän eroa. Kuvassa mukana myös
rautakanki, jonka tarjoama vipuvarsi oli monesti tarpeen. Ruostuneet
jarrunpalaset kun eivät hevillä auenneet...
Uudet jarrukengät paikoillaan.Mitä tulee käsijarruun, niin suosittelen
teettämään siihen liittyvät jutut liikkeessä... Pelkästään ylhäälle ja alhaalle
tulevien jousten virittelyssä opin itseltäni monia uusia autonkorjaussanoja. :)

Kaikki on kunnossa. Uudet jarrut suorastaan loistavat.




Suosittelen lämpimästi Motonetin käsienpesuainetta. Tulee kerralla puhdasta.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kävimmepä Käkisalmessa

Käkisalmen rautatieasema
Hotelli Kexholm kuvassa oikeassa reunassa
Kauppatorilla ei ollut ainakaan markkinoita
Kauppatoria ja paikallista nuorisoa
Hotelli Kexholmin ravintolan lankkupihvi ikuistettavana
Kahvila "Kapitan Morgan" - kuva: Tommi Nummelin
Luovutetuille alueille suuntautuneet matkani saivat vaihteeksi ihan uuden kohteen, kun 17.10. suuntasimme kahden ystäväni kanssa autoni keulan kohti Käkisalmea. Tiet olivat siinä kunnossa, että välillä pelkäsin autoni öljypohjan olevan todella vaarassa. Onneksi perille kuitenkin päästiin ilman suurempia vaurioita.

Heti ensivaikutelma kaupungista oli todella siisti. Jälkikäteen kuulin, että näin on ollut aina - Käkisalmen "mummot" ovat pitäneet paikat siistinä talkootyönä. Siisteyskäsite ylsi myös kaupungin ilmeeseen. Ihmisiä ei ollut kauheasti liikenteessä, vaikka oli viikonloppu. Verrattuna vaikkapa Viipurin keskustaan, jossa ainakin puistoissa on aina jotain porukkaa liikenteessä, vaikutelma oli jopa vähän ankea. No, ehkäpä tähän aikaan vuodesta vietetään aikaa mieluummin jo sisätiloissa television yms. ääressä.

Kaupunki ei ole kauhean suuri, vaan ainakin ydinkeskustaan tutustuu mainiosti jo yhden päivän aikana ihan jalkapatikassa. Katukuvassa on pääasiassa aika uusia taloja; tämä ei ole ihme, koska peräti 90% rakennuskannasta kerrotaan tuhoutuneen sotien aikana. Vanhojakin taloja silti löytyy, osa paremmassa ja osa huonommassa kunnossa. Sodan jäljiltä on katukuvassa jäljellä vielä jopa raunioita, kuten luterilainen kirkko. Henkilökohtaisesti minua jäi kiinnostamaan 1930-luvulla valmistuneen kansakoulun kohtalo... Onko se sama rakennus, jossa edelleen toimii koulu, mutta jota vain on ns. nykyaikaistettu?

Joitakin kuvauksellisia paikkoja mainitakseni ainakin rautatie kulkee hienossa maisemassa. Asemarakennus on vanha, taustalla välkkyy Vuoksi, ja ohi ajavat junat ovat enemmän tai vähemmän eksoottisia. Vuoksi on Käkisalmen kohdalla sivumennen sanottuna ennemminkin järvi kuin joki.

Suomen aikana Käkisalmeen tiettävästi tuli suora junayhteys Viipurista, mutta ei enää. Eteläiseen suuntaan pääsee Pietariin, ja pohjoiseen Sortavalan ja Petroskoin kautta peräti Murmanskiin asti. Tämän reitin tulen koeajamaan takuuvarmasti joskus!

Hotelliksi valikoitui kaupungin mukaan nimetty Kexholm, joka sijaitsee parin korttelin päässä kauppatorilta. Hotelli oli saanut booking.comissa asiakkailta hyvät arvosanat, eikä syyttä. Paikka oli uudehko ja todella siisti, saunakin ihan suomalaista tasoa. Hintakaan ei päätä huimannut, vaan kahden hengen huone maksoi 2600 ruplaa eli nykykurssilla noin 33 euroa.

Huoneet olivat siistit ja hotellin ravintolakin miellyttävä (palvelu tosin oli aika hidasta). Tähän paikkaan saatan kuitenkin palata jopa perheen kanssa, niin hyvä kokemus tämä oli. Erityisesti ravintolan osalta jotain kertoo se, että siellä näytti käyvän syömässä myös paikallisia. Se on yleensä sen merkki, että sellaista uskaltaa suositella itselleenkin.

Illalla kävimme kuvaamassa kaupungilla siihen asti, että tuli pimeää. Sen jälkeen oli aika tutustua kaupungin yöelämään. Ollakseni rehellinen: sitä ei juurikaan ole. Istuimme jonkin aikaa Kapitan Morgan -baarissa, ja hotellille kävellessämme näimme toisen talon ikkunoista discovalojen välkettä. Aika hiljainen kaupunki tämä kuitenkin tuntuu olevan jopa lauantai-iltana.

Käkisalmen linna eli Korela

Linna ja sen piha
Tornin tuuliviirissä on niinkin tuore vuosiluku kuin 1795.
Tulkitsen sen niin, että se tuuliviiri on tehty silloin. ;)
"Kansallismaisemaa" eli Vuoksi linnan suunnasta katsottuna
Käkisalmen linna on aika pieni, ainakin jos vertaa muihin saman kauden linnoituksiin (Viipuri, Turku, Savonlinna). Mutta kyllä sielläkin nähtävää riittää, ainakin jos katsoo kaikki museokohteetkin läpi. Ja herkullisia yksityiskohtia on valokuvaajalle kuin tarjottimella, kuten aina vanhoissa kohteissa.

Minulle on vielä vähän epäselvää se, mikä on ns. uusi linna, mikä on vanha linna ja mikä vielä vanhempi linna. Jo vuonna 1310 on kuitenkin rakennettu kivinen linna nykyiselle paikalle vanhan puisen tilalle, ja merkintöjä siitä puisestakin on ainakin 1200-luvun puolelta asti. Kirjassa Muistojemme Käkisalmi (WSOY 1950) asiasta kerrotaan näin:

Vanha kansantaru kertoo: Tiurin Linnasaarelle Räisälässä tahdottiin rakentaa linna, mutta tämä ei onnistunut, sillä mitä päivällä oli rakennettu, hajosi aina seuraavana yönä.  Kun tätä turhaa työtä oli jonkin aikaa tehty, ilmoitettiin päällikölle unessa, että hänen piti soutaa Vuoksen virtaa alaspäin, kunnes käki kukkuisi kuivassa puussa rannalla. Siihen paikkaan olisi linna rakennettava, ja siinä työ onnistuisi. 

Tätä neuvoa seuraten päällikkö oli kulkenut virtaa alas, kunnes kuuli käen kukkuvan erään kosken niskassa lähellä Vuoksen suuta sijaitsevan saaren rannalla. Tähän rakennettiin linna, joka nimettiin Käkisalmeksi. Tarina ei mainitse, milloin tämä olisi tapahtunut, eivätkä mitkään kirjoitetut lähteetkään tiedä kertoa, milloin Käkisalmen vanhin linna olisi perustettu. Käkisalmi on eräs niitä maamme kaupunkeja, joiden ikää ei voida määritellä virallisen syntymätodistuksen eli perustamikirjan mukaan. Sen syntyvaiheet ulottuvat historiallisen tietoutemme ulkopuolelle, hämärään pakanuuden aikaan.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Itämatkailijan muistilista

Vaahtolan rantaa päivemmällä 16.10.2015....
Kävin lokakuussa toistamiseen vierailulla isäni isän sukuhaaran jalanjäljillä Johanneksessa, Neuvostoliitolle luovutetulla Karjalan kannaksella. Yövyin yhden yön hotelli Lokissa sillä ajatuksella, että ensin käyn vähän kuvaamassa, sitten syön hyvin ja sitten nukun hyvin. Seuraavana päivänä kun oli vuorossa ensimmäinen matkani Käkisalmeen kahden kaverini kanssa, joten Viipuriin oli hankkiuduttava takaisin heti aamupäivästä. Lokin valitsinkin yöpymispaikaksi juuri kahdesta pääasiallisesta syystä: 1) Se oli halpa, 2) Johanneksen viimeinenkin baari menee kiinni kahden hujakoilla. Verrattuna Viipurin yöelämään minun olisi siis pakko mennä ajoissa nukkumaan. :)

... ja illemmalla.
Kävin kuvaamassa kahteen eri otteeseen noin tunnin väliajalla (erona se, että jälkimmäisellä reissulla alkoi olla pimeää). Jälkimmäisen kuvauskävelyn päätteeksi päätin käydä hotellin naapuritalon pienessä Sheriff-baarissa nauttimassa pari olutta. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että toinen puhelimeni ja vähän muutakin omaisuuttani oli kadonnut. Ei onneksi passi, joka oli hotellin respassa, eivätkä auton avaimet joiden varassa oli kulkemiseni, ja työpuhelinkin oli tallessa eli pystyin olemaan yhteydessä ystäviini. Niinpä en onneksi jäänyt ihan tyhjän päälle.

Suutuin koko tilanteesta tietysti ensin, mutta koska en halunnut mokoman asian takia pilata koko matkaani, päätin päästä siitä myös heti yli. Eihän sille silloin enää mitään olisi voinutkaan. Päätin kuitenkin laatia itselleni muistilistan siitä, mitä pitää ottaa ulkomailla reissatessa huomioon, ja halusin sen jakaa nyt muillekin. Osa asioista on itsestäänselviä kaikille, osaa olen itse noudattanut tähänkin asti, mutta pari uuttakin kohtaa on nyt mukana aiemmasta viisastuneena:
Johanneksen kirkko sijaitsi tällä paikalla 1888-1940
Yksi kuvauskohteista oli Johannes-seuran entisen kirkon
paikalle pystyttämä muistomerkki.
Muistomerkin muistolaatta
Kahvila Seriff sijaitsee hotelli Lokin ja entisen kirkon välissä.
Seriff on ihan miellyttävä pieni kahvila/baari,
kunhan ei hankkiudu väärään seuraan...
Venäläiset ovat vieraanvaraisia.

Vasemmanpuolinen herra kutsui minut pöytäänsä, koska
olen suomalainen, ja koska meillä on samanikäisiä lapsia.
Keskustelimme pitkään, ja meillä oli oikein mukavaa.

Vanhempi herra sen sijaan olisi halunnut puukottaa minut,
koska ajattelin väärin vuosista 1939-1945. ;)
  • Hanavettä ei pidä juoda. Ulkomaiden bakteerikanta on erilainen, ja riski vatsataudista on aina olemassa. Varovaiset ihmiset eivät syö edes salaattia, koska se on pesty kraanavedellä.
  • Varsinkin, jos liikkuu kameran kanssa, niin kannattaa yrittää sulautua katukuvaan. Ei siis hölistä kovaan ääneen suomea kaverille tai puhelimeen, ei levitellä rahoja, eikä muutenkaan herätetä aiheetonta huomiota. Pelkkä kamera ei tee turistia.
  • Siitä suomen puhumisesta: Mieluummin kuitenkin sitä kuin englantia. Jos keskustelukumppani osaa englantia, niin hän kyllä ehdottaa sitä sinulle. 
  • Kun ollaan ravintolassa, ei omia juomia jätetä vartioimatta pöytään hetkeksikään. Tai jos on jätetty, niin niihin ei enää kosketa ainakaan jos ei ole kaveri matkassa mukana varmistamassa (vaan ostetaan uusi juoma, eivät ne paljoa maksa). Ja vaikka ollaan koko ajan itse juoman vieressä, niin sitä kannattaa tarkkailla, jos lähistöllä on muita. Tyrmäystippoja tms. livahtaa sinne juoman sekaan uskomattoman helposti, ja isokin mies tipahtaa sellaisista varsin helposti (olen nähnyt vierestä).
  • Kaikkia rahoja ei kannata pitää samassa paikassa. Jos vaikkapa lompakko varastetaan, niin on hyvä, jos osa rahoista onkin muualla. Korttien uusimisessa on riittävän suuri kustannus ja harmi ilmankin, ettei edes pääse enää mihinkään, edes kotiin.
  • Uhkaavissa tilanteissa paras tapa puolustautua on juosta pakoon. Tappelussa voi aina jäädä toiseksi. Mutta silti varsinkaan teräaseilla ei kannata puolustautua (ampuma-aseista puhumattakaan). Jos itse tappelee korkeintaan nyrkein, tekee vastapuolikin niin. On aina mukavampi, kun jää henkiin, vaikka joutuisikin ryöstetyksi.
  • Lähes joka paikkakunnalla on vartioituja parkkipaikkoja. Niiden hintataso ei huimaa päätä, vaan noin 100 ruplalla (euron-pari) saa autonsa silmälläpidon alaiseksi. Jos tästä ei mitään muuta hyötyä olekaan, on ainakin oman vakuutusyhtiön kanssa helpompi käydä keskusteluja sitten jälkikäteen.
  • Omassa puhelimessa kannattaa pitää kaikki suojaukset päällä, eli ainakin salasana käyttöönoton esteenä. Varsinkaan näin älypuhelinten aikana ei puhelimestasi tarvitse saada mitään tietoa ulos ilman salasanaa edes tietokoneeseen kytkettynä. Ja näytön automaattinen lukitus lyhyen käyttämättömyyden jälkeen kannattaa myös säätää päälle, niin se ei unohdu itseltäsi vahingossa auki. Jos puhelimesi varastetaan, luultavasti siellä ei ole mitään sellaista tietoa, jonka haluaisit  jakaa varkaiden kanssa.
  • Sport Tracker tms. on ihan hyvä ohjelma omien liikkeiden tutkimiseen, suunnitteluun ja jälkikäteiseen analysointiin. Varsinkin suurella tarkkuudella paikkatiedon käyttäminen ja tallentaminen syö puhelimen akkua ihan huippuvauhtia - mutta jos puhelimen saa yöksi lataukseen, niin mitä sitten? 
  • Ja vielä valokuvausharrastajille erityisesti: Älä käytä mitään reppuja. Käytä sellaista kameralaukkua, jonka saat mahapuolelle. Repussa olevat kamat lähtevät nimittäin esim. liikennevaloissa muutamassa silmänräpäyksessä paremmille kuvaajille.
  • Ja jos sitten kuitenkin jotain katoaa, niin ainakin luottokortit kannattaa kuolettaa viipymättä. Huom! Tämä koskee myös ns. debit-kortteja! Niitäkin on mahdollista käyttää väärin esim. verkko-ostosten kautta.
Tavallisesti mitään ongelmia ei tule, tai ainakaan minulle ei ole tullut. Olen ollut viime vuosina reissuissa itärajan takana useita kymmeniä kertoja, ja joskus jopa melkolailla juhlatuulella. Ja yöllä yksin kameran kanssa liikenteessä tyhjillä kaduilla niin Viipurissa kuin Pietarissakin. Mitään ongelmia ei minulla ole aiemmin ollut.

Kahvila Seriff 16.10.2015 klo 22.51
Tällä kertaa huonompi tuuri osui kohdalleni. Puhelimeni on Googlen navigointitietojen perusteella suljettu 16.10. klo 22.51, ja paikkana juurikin mainittu Sheriff. Eräs ystäväni kertoi (jälkikäteen), että pienten nukkumalähiöiden (kuten Johanneksen) kohdalla onkin oikeastaan suurempi riski tällaiselle kuin kaupungeissa. Niissä kun asustelee vielä ns. "pikkunilkkejä" jotka iskevät mielellään ulkomaalaisiin. Pidetään siis silmät ja korvat auki, kun käydään kotiseutumatkoilla!

Sen verran tarina sai jatkoa, että omaisuuteni on sittemmin pääosin löydetty. En tosin sitä ole saanut takaisin. Puhelimesta eräs Tatjana kirjoitteli, että oli löytänyt puhelimeni Seriffin pihalta ja että oli tosi sääli heittää niin hienoa puhelinta menemään. Niin että jos voisin kertoa sen salasanan, niin hän voisi hyödyntää sen jatkossa, eikä menisi haaskuuseen koko puhelin... ;)

Katunäkymää Vaahtolasta eli Johanneksen kirkonkylältä 16.10.2015

perjantai 4. syyskuuta 2015

Matkakohteena Unkari

Balaton-järvi ja kuvaaja varjona mukana... ;)
Suolakiviluolien museossa opas kertoo kaupungin perusteista
Veneretkellä tippukiviluolissa
Yöllä Tapolca on ihan kuollut paikka.
Vierailin elo-syyskuun vaihteessa ensimmäisen kerran Unkarissa. Vietimme noin 10-henkisen miesporukan kanssa pidennetyn viikonlopun suunnitellen valtakunnallisesti merkittäviä suuntaviivoja valokuvauksen harrastajien näkövinkkelistä. Paikaksi valikoitui Tapolca, joka on pieni kaupunki melkein kaikkien tunteman Balaton-järven pohjoispuolella.

Unkari ei liene niitä ihan tutuimpia matkakohteita suomalaisille. Jos nopeasti pitäisi kuvailla, millaisesta maasta on kyse, niin tässä oma listani:
  • Lämmintä, nyt elokuun lopussa oli päivällä +40°C edelleen, ja yölläkin liian kuuma
  • Hyvää ruokaa ja hyvää juomaa
  • EU-maa, jossa kuitenkin on oma rahansa (huom, huom.)
  • Tyypillistä Keski-Eurooppaa kaikin puolin niin maisemallisesti kuin muutenkin
  • Edullinen hintataso, mutta ei kuitenkaan halpaa
  • Kaikkea löytyy, mitä tarvitsee - eli ei varsinaisesti pulaa mistään (kaupat ovat jopa paremmin varusteltuja kuin Suomessa)
  • Ystävällisiä ihmisiä
Tapolcan kaupunki on jo maantieteellisesti tarkastellen hyvin mielenkiintoinen. Sen alla on tippukiviluolia, ja niihin liittyen juomavesivarantoja. Majoituspaikassammekin meille taattiin, että hanavesi on juomakelpoista - se kun tulee suoraan kalkkikivivuoren läpi. Tutustumiskiertueella meille esiteltiin keskustan ydinalueiden lisäksi tämä tippukiviluolasto, ja pääsimme jopa katselemaan sitä veneistä käsin.

Kokemus oli hyvin ainutkertainen. Sitä en osaa sanoa, että vaikuttaako tippukiviluolien suolainen, kostea ilma jotenkin hengitysteihin tai varsinkaan astmaan (kuten väitetään), mutta ainakin minulla oli tuon retken jälkeen kuuma. Muut menivät nimittäin veneisiin kahdestaan ja minä navigoin koko luolaston läpi yksinäni. :)

Se ruoka

Lihapata valmistumassa...
Mestari varmistaa ruuan valmiuden...
Alkaa olla valmista... Vieraatkin saavat jo kokeilla...
Ruokatarjoilu ulkosalla...
Unkarilaisen ruuanvalmistuksen kurssimme perusteella unkarilainen ruoka valmistetaan padassa, mieluiten avotulella. Aikaa menee useita tunteja, mutta onneksi samalla voidaan vertailla erilaisten pálinkojen makuja. Pálinka on sikäläinen pontikka, jota saa valmistaa laillisesti tietyn määrän kotikäyttöön. Ja sitä voi hyvin lorauttaa myös pataan. Ruoka on silti syömäkelpoista jopa lapsiperheiden näkövinkkelistä.
  • Ensin keitetään rasvaa ja sipulia
  • Lisätään pekonia ja vähän myöhemmin paprikaa
  • Keitetään, keitetään
  • Lisätään lihat
  • Keitetään pitkään
  • Sekaan saatetaan lorauttaa pálinkaa tai viiniä, mutta kyllä vain aiemmin lisätyt sipuli ja paprikakin riittävät mausteiksi
  • Pääasia on hidas kypsyminen, slow food
  • Nautitaan perunan, salaatin, tms. kera
  • Ruokajuomaksi käy esim. oman tilan viini.
Ruuan valmistus kesti monta tuntia, ja sen valmistumista odotellessa tutustuttiin pálinkaan. Sitä oli varattu paikalle monenlaisena; mieleeni on jäänyt ainakin omena-, päärynä- ja perunapalinka. Pálinka on jonkin sortin pontikkaa, mutta sen valmistus Unkarissa on laillista (tai luvanvaraista), kuten mainitsinkin. Matkan aikana tutustumme moniin erilaisiin pálinkoihin. Ja viineihin myös, majoitummehan sentään viinitilalla.

Tuollaisen unkarilaisen ruuanvalmistuspadan aion ostaa kotiini. Ne ovat vain valitettavan kalliita; 200 euroa on suomalainen hinta sellaiselle verkkokauppojen kautta. Unkarissa tulen myös vierailemaan vielä monesti. Erityishuomion tulee saamaan ainakin pääkaupunki Budapest, josta nyt näin lähinnä lentoaseman. Siellä on paljon muutakin nähtävää, ovat maailmaa tuntevat ystäväni minulle kertoneet.

Lopuksi pitänee vastata siihen kysymykseen, joka monia kinnostaa: miten noin ison seurueen kannatti matkustaa Unkariin pitämään kokousta? No, karu totuus on se, että matkat, majoitukset, ruuat ja kaikki yhteenlaskien tämä tuli paljon halvemmaksi kuin pari yötä Suomessa oikeastaan ihan missä  päin vain. Suomalainen matkailu on hinnoiteltu hyvin epäkiinnostavaksi, näin se vain on...